Rivi koolle karttukoon yläilmain karkeloon, missä tuuli tuudittaa lehvät hauskaan huiskinaan! Mitä meiltä jälkeen jää, mitä teemme hälinää, toki näyttää kaikki tuo, että meist' on toimimaan!
KUINKA PELKO TULI
Jo kuivuu lampi ja virran uoma, ja kumppanukset nyt oomme, kuoma; ja rantaan ryömivän polttaa kieltä, pois toinen toistansa tyrkkii tieltä ja poudan paahtavan turtuu painoon eik' aatos yletä tappoon, vainoon. Ei sutta säikähdä arka vuona, ja särmäsarvisen kauriin luona sen taaton surmaaja säilyy yhä, ja luonnon valtasi rauha pyhä. Kun kuivui lammet ja virtain uomat, niin kisaveikot me oomme, kuomat; kun sade — Saalista saakaa! — pauhaa, taas silloin ei ole Vesirauhaa.
Viidakon laissa — maailman verrattomasti vanhimmassa — on säädetty melkein kaikenlaatuisten tapausten varalta, mitkä voivat viidakkoväkeä kohdata, kunnes sen pykälät nyt ovat niin tarkoituksenmukaisia kuin aika ja tapa tekee mahdolliseksi. Baloo, ruskea karhu, se Mowglin tullessa kärsimättömäksi ainaisia sääntöjä kohtaan huomautteli hänelle, että laki oli kuin jättiläisköynnös, tämä kun putoili kenen tahansa selkään ja ketään säästämättä. "Elettyäsi minun ikääni, Pikku Veikko, sinä näet miten koko viidakko tottelee ainakin yhtä lakia. Eikä siitä tule mikään mieluinen näky", puheli Baloo.
Tämä puhe meni korvasta sisälle ja toisesta ulos, sillä syömällä ja nukkumalla päivänsä kuluttava poika ei vaivaa mieltänsä vastuksella ennen kuin tämä todella kohoutuu eteen. Mutta eräänä vuonna Baloon sanat toteutuivat ja Mowgli näki koko viidakon toimivan yhden lain alaisena.
Ensin ehtyivät talvisateet miltei tyyten, ja Sahi Piikkisika kertoi bambutiheikössä Mowglin tavatessaan tälle, että metsäjämssit olivat kuivumaisillaan. Jokainenhan tietää, että Sahi on naurettavan nirsu ruokansa valinnassa eikä kelpuuta syödäkseen muuta kuin kaikkein parasta ja kypsintä. Mowgli siis vain nauroi sanoen: "Mitä se minulle kuuluu?"
"Ei paljoa nyt", vastasi Sahi jäykän kalseasti, rahistellen harjaksiansa, "mutta saammepa nähdä tuonnempana. Vieläkö on sukelluspaikkaa syvässä kallionsilmässä Mehiläisrotkon alapuolella, Pikku Veikko?"
"Ei. Hupsu vesi heruu pois, enkä tahdo päätäni puhkaista", vastasi Mowgli, joka luuli varmasti tietävänsä yhtä paljon kuin mitkä tahansa viisi viidakon asukasta yhteensä.
"Se on sinun häviösi. Pikku halkeama saattaisi päästää hiukkasen viisautta sisälle." Sahi sukelsi nopsasti, jotta Mowgli ei olisi saanut nykäistyksi häntä turpaharjaksista, ja Mowgli mainitsi Baloolle, mitä Sahi oli sanonut. Baloo näytti hyvin totiselta ja jupisi puolittain itsekseen: "Jos olisin yksinäni, niin muuttaisin metsästysaluettani nyt, ennen kuin toiset alkavat ajatella. Ja kuitenkin — metsästäminen muukalaisten parissa päättyy tappeluun — ja ne voisivat satuttaa ihmisenpenikkaani. Meidän täytyy odottaa nähdäksemme kuinka mohwa kukkii."
Sinä keväänä mohwa-puu, josta Baloo piti perin paljon, ei kukkinut ollenkaan. Vihertävät, kermanväriset, vahamaiset kukat poltti paahde ennen puhkeamista, ja vain muutamia pahanhajuisia terälehtiä leijasi alas, hänen takajaloillaan seisten ravistellessaan puuta. Sitten hiipi hellittämätön helle tuuma tuumalta viidakon sydämeen, muuttaen sen keltaiseksi, ruskeaksi ja viimein mustaksi. Rotkojen seinustain vehmas ruohikko paloi katkenneiksi langoiksi ja käpertyneeksi karstaksi: piiloutuneet lammet vajosivat mutakuoren alle, säilyttäen viimeisen pikku jalanjäljen reunoillaan kuin raudasta valettuna; mehuvartiset köynnökset putoilivat kiinnipitelemistänsä puista ja näivettyivät niiden juurelle; bambut kuivuivat, kuumissa tuulahduksissa kalisten, ja syvällä viidakossa kalliot kuorivat pois sammaleensa, kunnes olivat yhtä kaljut ja kuumat kuin vipajavat siniset paatereet virran uomassa.