Tuottiko pyyntisi, urhosein?
Veikko, ma tyhjää työtä tein.
Sortuiko saalis riidassa?
Veikko, viel' astuu se viidassa.
Missä on ylpeä voimasi?
Veikko, mua heikoksi soimasi.
Minne noin riennät joutuisaan?
Veikko, käyn luolaani kuolemaan.
Jätettyänsä sudenluolan Käräjäkalliolla lauman kanssa taistelleena painui Mowgli alas kyntömäille, kyläläisten asuinsijoille, mutta ei pysähtynyt niin lähelle viidakkoa, tietäen käräjillä saaneensa ainakin yhden verivihollisen. Hän kiiruhti sen vuoksi edelleen, pysyen pitkin laaksoa johtavalla kivikkoisella tiellä, jota myöten viiletteli tasaista hölkkäjuoksua lähes kahdenkymmenen mailin taipaleen, kunnes saapui hänelle tuntemattomaan tienooseen. Laakso avautui laajaksi tasangoksi, jota rotkot leikkelivät kalliotöyräitten lomissa. Toisessa päässä oli pienoinen kylä, toisessa tuuhea viidakko äkkiä katkesi laidunmaiden reunalta kuin viikatteella lyötynä. Yltympäri tasankoa oli karjaa ja puhveleita laitumella, ja Mowglin nähdessään pikku paimenpojat säntäsivät parkuen tiehensä ja jokaisen intialaisen kylän liepeillä lurjustelevat keltaiset paria-koirat äityivät haukkua luskuttamaan. Mowgli asteli päin, sillä hän oli nälissään, ja kylän portille saapuessaan hän näki sen pielessä ison orjantappurapensaan, jolla iltahämärissä tukitaan portin aukko.
"Pyh!" mutisi hän, sillä hän oli tavannut useita sellaisia öisillä retkillään syötävää etsiessään. "Täälläkin siis ihmiset pelkäävät viidakon väkeä."
Hän istuutui portin vierustalle, ja erään miehen astuessa ulos hän nousi seisaalleen, avasi suunsa ja viittasi kurkkuunsa merkiksi, että hän kaipasi ruokaa. Mies töllisteli ja juoksi sitten takaisin pitkin kylän ainoata katua, huutaen pappia, joka oli kookas, lihava, valkopukuinen mies, otsassa keltaisen- ja punaisenkirjava merkki. Pappi saapui portille, saattueenansa ainakin sata ihmistä, jotka tuijottelivat, pakisivat, hoilasivat ja osoittelivat Mowglia.
"Tapojapa ei ole tällä ihmisväellä", sanoi Mowgli itsekseen. "Ainoastaan Harmaa Apina käyttäytyisi kuten nuo." Hän siis ravisti pitkää tukkaansa ja katseli joukkoa karsaasti.
"Mitä pelkäämistä siinä on?" selitteli pappi. "Katsokaa arpia hänen käsivarsissaan ja säärissään. Ne ovat susien puremia. Hän on vain viidakosta karannut susilapsi."
Tietysti olivat penikat kisaillessaan useasti nipistäneet Mowglia tiukemmin kuin olivat tarkoittaneet, ja kaikkialla hänen käsivarsissaan ja jaloissaan näkyi valkeita juomuja. Mutta eipä hän suurin surminkaan olisi näitä puremiksi sanonut, sillä hän tiesi, mikä oli oikea purema.
"Arre! Arre!" säälitteli pari naista. "Joutua sutten pureskeltavaksi, lapsi rukka! Hän on sievä poika. Silmät hehkuvat kuin tulen liekki. Kautta kunniani, Messua, hän muistuttaa sinun poikaasi, jonka tiikeri vei."
"Annas kun katson", vastasi muuan vaimo, jolla oli raskaita vaskirenkaita ranteissa ja nilkoissa, ja hän tirkisteli Mowglia kämmenensä suojasta. "Muistuttaa todellakin. Hän on laihempi, mutta ihan on hänellä poikani muoto ja katsanto."
Pappi oli näppärä mies, ja hän tiesi Messuan kylän varakkaimman asukkaan vaimoksi. Niinpä hän loi toviksi katseensa ylös taivaan lakeen ja lausui juhlallisesti: "Mitä viidakko on vienyt, sen on viidakko takaisin antanut. Ota poika huoneeseesi, sisareni, äläkä unohda osoittaa kunnioitustasi papille, joka näkee niin syvälle ihmisten elämään."