"Ja minä, Raksha [Demoni], se vastaan. Ihmisen pentu on minun, Lungri — minusta minun! Häntä ei tapetakaan. Hän saa elää juostakseen lauman mukana ja pyytääkseen lauman mukana; ja lopulta, kuulehan, sinä pienten alastomien pentujen ahdistaja — sammakonsyöjä — kalansurmaaja — hän metsästää sinua! Nyt lähdekin, taikka tappamani sambhurin kautta (minä en syö mitään nälänkuoliasta karjaa) sinä menet takaisin äitisi luo, sinä viidakon korvennettu peto, nilkumpana kuin olit maailmaan tullessasi! Pois!"
Isä Jolkka katseli kohtausta hämmästyneenä. Hän oli melkein unohtanut ne päivät, jolloin hän rehellisessä ottelussa viideltä muulta sudelta voitti itselleen emo Jolkan, kun tämä juoksi laumassa eikä ollut kohteliaisuudesta Demonin nimeä saanut. Shere Khan olisi saattanut tehdä tenän isä Jolkalle, mutta hän ei voinut ryhtyä vastustamaan emo Jolkkaa, jolla oli paikan edut puolellaan taistellakseen kuolemaan asti. Muristen peräytyi hän sen vuoksi luolan suulta ja huusi ulkoilmaan päästyänsä:
"Kukin koira haukkuu omalla kartanollaan! Saadaan nähdä, mitä lauma sanoo tästä ihmisenpentujen elättämisestä. Pentu on minun, ja minun hampaisiini hän lopuksi joutuu, te töyhtöhännät varkaat!"
Emo Jolkka heittäysi läähättäen penikkain keskeen, ja isä Jolkka virkkoi hänelle vakavasti:
"Shere Khan puhuu tämän verran totta. Penikka on näytettävä laumalle.
Tahdotko vielä pitää hänet, äiti?"
"Pitää hänet!" henkäisi toinen. "Hän tuli alasti, yöllä, yksinään, kovasti nälissään; kuitenkaan hän ei pelännyt! Katso, hän on jo työntänyt syrjään yhden minun lapsistani. Ja tuo rampa teurastaja olisi tappanut hänet ja pötkinyt Waingungalle, kyläläisten täällä kostoksi pöyhiessä kaikki pesämme! Pitää hänet! Pidänpä totisesti. Makaa alallasi, pikku sammakko. Voi sinua Mowglia — sillä Mowgli Sammakko olkoon nimesi — tulee aika, jolloin sinä metsästät Shere Khania niinkuin hän on sinua metsästänyt."
"Mutta mitähän sanoo laumamme?" aprikoitsi isä Jolkka.
Viidakon Laki määrää ihan tarkalleen, että susi saa naidessaan vetäytyä pois laumastaan; mutta niin pian kuin hänen penikkansa kykenevät koivilleen on hänen tuotava ne laumakäräjiin, joita yleensä pidetään kerran kuussa täyden kuun aikana, jotta toiset sudet sittemmin voivat ne todeta. Sen tarkastuksen perästä saavat penikat vapaasti juosta missä mielivät, ja kunnes ovat ensimmäisen kauriinsa tappaneet, ei mikään puolustelu kelpaa, jos täysikasvuinen lauman susi surmaa jonkun heistä. Rangaistus on kuolema, jos murhaaja löytyy; ja jos ajattelette hetkenkään, niin teidän täytyy käsittää, ettei voi toisin olla.
Isä Jolkka odotti, kunnes hänen penikkansa pystyivät hiukan juoksemaan, ja sitten hän laumakokouksen yönä vei heidät ja Mowglin ja emo Jolkan Käräjäkalliolle — kivenjärkäleiden ja paasien kattamalle mäelle, missä sata sutta saattoi piilotella. Akela, iso harmaa Yksinäinen Susi, joka johti koko laumaa voimalla ja viekkaudella, makasi omalla lohkarellaan pitkin pituuttaan, ja hänen alapuolellaan istui nelisenkymmentä kaiken kokoista ja näköistä hukkaa, aina mäyränkarvaisista veteraaneista, jotka kykenivät yksinään käsittelemään kaurista, nuoriin mustiin kolmivuotiaisiin saakka, jotka luulivat kykenevänsä. Yksinäinen Susi oli nyt vuoden ajan johtanut heitä. Hän oli nuoruudessaan kahdesti pudonnut sudenkuoppaan, ja kerran oli hänet piesty ja heitetty raatona makaamaan; hän siis tunsi ihmisten tavat.
Kalliolla puhuttiin peräti vähän. Penikat peuhtoivat ryhmänä keskellä kehää, jossa heidän vanhempansa istuivat, ja tuon tuostakin pistäysi joku vanhempi susi hiljaisesti jonkun penikan luo, silmäili häntä tarkoin ja palasi sitten äänettömin askelin paikalleen. Toisinaan joku emo työnsi penikkansa kauas ulos kuutamoon, ollakseen varma siitä, ettei häntä ollut jätetty huomioon ottamatta. Akela huuteli paadeltansa: "Te tunnette Lain — te tunnette Lain. Katsokaa tarkoin, oi sudet!" ja hätäilevät emot kertailivat: "Katsokaa — katsokaa tarkoin, oi sudet!"