"Minäkö selittelemään syitä kaikkeen mitä suvaitsen tehdä?" vastasi
Mowgli raivoissaan.
"Se on ihmistä! Siinä ilmenee ihminen!" jupisi Bagheera viiksiensä juuresta. "Samatenpa puhuivat ihmiset kuninkaan häkkien lähettyvillä Oodeyporessa. Me viidakon väki tiedämme, että ihminen on kaikista viisain. Jos luottaisimme korviimme, niin tietäisimme, että hän on kaikista hupsuin." Äänensä korottaen hän lisäsi: "Ihmisenpenikka on oikeassa. Ihmiset metsästävät laumoina. Huonoa metsästystä on tappaa yksi, ellemme tiedä mitä toiset sitten tekevät. Tulkaa, katsokaamme mitä tuo mies meille aikoo."
"Me emme tule", murisi Harmaa Veikko. "Metsästä yksinäsi, Pikku Veikko.
Me tiedämme oman mielemme! Pääkallo olisi jo ollut valmis tuotavaksi."
Mowgli oli katsellut ystäviänsä, toista toisensa jälkeen, rinta kohoilevana ja silmät kyyneleitä tulvillaan. Hän asteli eteenpäin ja sanoi toiselle polvellensa painuen: "Enkö minä tiedä omaa mieltäni? Katsokaa minuun!"
He katsoivat rauhattomasti, ja heidän silmiensä haihatellessa hän komensi uudestaan ja yhä uudestaan, kunnes heillä karvat kauttaaltaan pörhistyivät pystyyn ja he vapisivat joka jäsenessään, hänen tuijottaessaan tuijottamistansa.
"No", hän kysyi, "kuka meistä viidestä on johtaja?"
"Sinä olet johtaja, Pikku Veikko", sanoi Harmaa Veikko ja nuoleskeli
Mowglin jalkaa.
"Seuratkaa siis", käski Mowgli, ja nuo neljä kulkivat hänen kintereillään, häntä koipien välissä.
"Sen siitä ihmislaumassa elämisestä saa", virkahti Bagheera lipuen alas heidän perässään. "Viidakossa on nyt muutakin määräävää kuin viidakon laki, Baloo."
Vanha karhu ei hiiskunut sanaakaan, mutta hän mietti monia seikkoja.