"Chil ei jätä kuollutta härkää eikä dhole verijälkiä", muistutti Kaa.
"Silloin minä laitan sille uudet verijäljet — sen omalla verellä, jos voin, ja annan sille multaa syötäväksi. Viivythän täällä, Kaa, kunnes tuon tänne dholen?"
"Kyllä vain, mutta entäs jos ne tappavat sinut viidakossa tai jos Pikku
Väki tekee sinusta lopun ennen kuin ehdit hypätä virtaan?"
"Kun huomispäivä koittaa, niin voimme ajossa voittaa", vastasi Mowgli viidakon sananlaskulla, ja jälleen: "Kun olen kuollut, on aika virittää kuolinlaulu. Saalista saaos, Kaa."
Hän irroitti kätensä jättiläiskäärmeen kaulasta ja laski alas kuilua kuin tukki ouruvedessä, meloen tuonpuolista rantaa kohti, missä tapasi tyynempää vettä, ja nauraen ääneensä pelkästä mielihyvästä. Mowgli ei pitänyt mistään enempää kuin "kuoleman kuonokarvojen nykimisestä", kuten hän sanoi, ja herruutensa näyttämisestä viidakolle. Hän oli monesti Baloon avulla rosvonnut mehiläispesiä yksinäisissä puissa, ja hän tiesi Pikku Väen kammoavan kynsilaukan hajua. Sen vuoksi hän keräsi sitä pikku kimpun, sitoen tämän nilakuidulla, ja seurasi sitten Won-tollan verijälkiä etelään päin luolista viiden mailin verran, pää kallellaan ja hymyssä suin katsellen puihin.
"Mowgli Sammakko olen ollut", hän puheli itsekseen, "Mowgli Susi olen sanonut olevani. Nyt on minun heittäydyttävä Mowgli Apinaksi, ennen kuin olen Mowgli Kauris. Lopulta päädyn Mowgli Ihmiseksi. Hoo!" ja hän siveli peukalollaan puukkonsa kahdeksantoistatuumaista terää.
Won-tollan mustista verijäljistä tuoksahteleva latu kulki tiheässä kasvavien tuuheitten puitten alitse ja ulottui yhä ohentuen ja ohentuen koillista kohti aina kahden mailin päähän Mehiläiskallioista. Viimeisestä puusta Mehiläiskallioiden matalaan varvikkoon asti oli maa aukeata, suoden tuskin suojaa suden piilotella. Mowgli taivalsi hölkkäjuoksua puiden juurella, harkiten oksien välimatkoja ja toisinaan kiiveten ylös runkoa tekemään koehyppyjä puusta toiseen, kunnes saapui aukealle, jota tarkasteli huolellisesti tunnin ajan. Sitten hän pyörsi takaisin Won-tollan tolalle siihen missä oli siitä poikennut, asettui erääseen puuhun, josta noin kahdeksan jalkaa korkealla pistäysi tukeva oksa, sovitti kynsilaukkakimppunsa turvalliseen sakaraan ja istuskeli alallaan, hioen puukkoansa jalkapohjaansa.
Hiukan ennen puoltapäivää, auringon paahtaessa hyvin kuumasti, hän kuuli käpäläin kapsetta ja tunsi dhole-lauman inhottavan hajun sen vakaasti ja hellittämättömästi samotessa Won-tollan ladulla. Ylhäältä katsoen ei punainen dhole näytä puolittainkaan suden kokoiselta, mutta Mowgli tiesi kuinka voimakkaat raajat ja leuat sillä oli. Hän tähysteli ladulla nuuskivan johtajan suippoa kastanjanruskeata päätä ja tervehti häntä: "Saalista saaos!"
Peto katsahti ylös ja sen kumppanit pysähtyivät sen takana, lainehtiva parvi pitkähäntäisiä, hartevia, heikkolanteisia ja verikitaisia punaisia koiria. Dholet ovat yleensä varsin vaiteliasta väkeä, eikä niillä ole kunnon käytöstapoja edes omassa Dekkanissaan. Runsaasti kaksisataa oli niitä varmasti kasaantunut puun ympärille, mutta Mowgli näki johtajien nälkäisesti haistelevan Won-tollan latua ja koettavan saada laumaa etenemään. Se ei saanut mitenkään tapahtua, tai ne saapuisivat luolille ilmipäivällä, kun taas Mowgli alkoi pidätellä niitä iltahämäriin puunsa alla.
"Kenen luvalla te tänne tulette?" kysyi Mowgli.