EVERSTI. Kuinka kävi? Mainiosti, se on tietty. Pimeys pysyi. Minä odotin uhallakin tunnin, sillä ajattelin, että jos nyt keskeytän pyynnin, niin taivas selkenee oitis kun olen ehtinyt sisälle huoneeseen. Ja jos susi olisi tullut ja asettunut suoraan pyssynsuun eteen, olisin kai saanut sen joka tapauksessa. Mutta kun ei tullut sutta, niin minä pamautin karjua päähän. Se on tuossa säkissä.
MARIA. Se oli pahasti tehty ja aivan suotta. Täällä ei totisesti ole liiaksi kotieläimiä talossa.
EVERSTI (naurahtaen). En kai minä voinut tulla tyhjin käsin kotiin.
MARIA (arasti). Ja miksi eversti tahtoi tulla kotiin? Miksei eversti ajanut Staffansnäsiin niinkuin puhe oli?
EVERSTI. Mitä minulla on Staffansnäsissä tekemistä? Minä en mene sinne enää ikinä.
MARIA. Tuomarihan on nykyään everstin lähin ystävä, sen jälkeen kuin eversti riitaantui Sjöön kartanon paronien kanssa.
EVERSTI. Ystävä… Sanoitpas sanan. (Äänettömyys. Oikeanpuolisten ikkunain takana valkenee, kuuvalo virtaa huoneeseen.)
EVERSTI. Tee minulle palvelus, Mari. Mene ja katso ulos ikkunasta.
(Maria tekee niin.) Mitä näet?
MARIA. Taivas on kirkkaassa tähdessä.
EVERSTI. Ja täysikuu paistaa, eikö totta? Sopiva sudenpyynti-ilma. Ei pilvenhattaraa. (Pui nyrkkiään. Menee ja asettuu aivan Marian taakse. He katsovat kauan ulos yöhön.)