MARIA. En koskaan.
EVERSTI. Sitten olet jäänyt paljoa vaille. Mistä se johtuu? Taipumuksen puutteestako?
MARIA (ylenkatseella, jota hän tuskin huolii salata). Taipumus rakkauteen? Sitä minä en ymmärrä.
EVERSTI. Etkö edes kaipaa seuraa? Talvi-iltoina täällä — sinähän olet kauhean yksin. Minun kanssani et uskalla puhua, piikain kanssa et tahdo. Etkö sinä tuskaannu yksinäisyydestä?
MARIA. En ole täällä koskaan yksin. Katsokaahan, tuolla alhaalla on riihiä ja latoja kuin karjaa laitumella. Tuolla häämöttää Nissaksen lystikäs katto, joka tekee minut aina iloiseksi, ja tuolla loistaa vielä valoa Ala-Grindaksen päätyikkunasta.
EVERSTI. Moukat näkyvät alkavan matkia parempain ihmisten yövalvontaa.
MARIA. Ehkä siellä on joku syntymässä. Tai joku joka on kuolemaisillaan.
EVERSTI (kiivaasti). Kuolemaisillaan? Juovat ne siellä tai harjoittavat haureutta, sitä ne tekevät. Minä kyllä ne tunnen, minä. Mutta nyt minä olen saanut tarpeekseni kauniista kuutamosta, riittäköön jo. (Menee nopeasti porstuaan. Nähdään kuinka ikkunaluukut suljetaan ulkoapäin ja kuullaan kuinka ne ruuvataan kiinni. Maria seisoo ajatuksiinsa vaipuneena; alkaa sitten konemaisesti ja kömpelösti tehdä vuodetta.)
EVERSTI (tulee sisään, hoputtaa lumen jaloistaan porstuassa; istuutuu nojatuoliin ja katselee itsepintaisesti Mariaa). Oikein. Mari. Tee sinä pehmoinen vuode. Oman morsiusvuoteesi teet siitä. (Maria suoristautuu äkkiä, jää seisomaan liikkumattomana selin everstiin. Tämä menee ovelle, lukitsee sen huolellisesti ja pistää avaimen taskuunsa.)
EVERSTI. No, sinä joka tunnet minut niin hyvin, tätä et kai ollut sentään osannut ajatella. (Maria vaiti.) Myönnätkö että minä tuotin yllätyksen?