EVERSTI (katsoo häntä, vaipuu yht'äkkiä lattialle).
MARIA. Christoffer! (Rientää luo, koettaa nostaa häntä ylös.)
EVERSTI (tulee tuntoihinsa). Ei ei, älä yritä, se on liian raskasta sinulle. Annahan minulle päänalus, lapsi. (Maria asettaa tyynyjä hänen päänsä alle, istuutuu lattialle hänen viereensä, ottaa hänen kätensä molempien käsiensä väliin. Äänettömyys.)
EVERSTI (hiljaa). Kuuletko kuinka on hiljaista. Täällä on maailman loppu, tänne kaikki tiet päättyvät. Sentähden minä tulin tänne. On hyvä kuolla äitinsä talossa. (Maria pyyhkii hänen kosteata otsaansa. Äänettömyys.) Kuinka sinä voitkaan antaa minulle anteeksi, Mari?
MARIA (kumartuu hänen puoleensa, kuiskaa). Minä rakastan sinua,
Christoffer. Minun täytyy saada sanoa se nyt, ennenkuin sinä kuolet.
EVERSTI. Kätesi, Mari. Pane kätesi otsalleni, kun vaikein tulee. (Hiljaisuus.) Minä kuulen vinninportaiden narisevan äidin askelista, kuulen kuinka avain kiertyy lukossa. Hän tulee herättämään minua, nythän on jo valoisa päivä ja vellikello soi… Ei, ei, se ei ole… vellikello… se on… jotain muuta…
MARIA (hiljaa itkien). Christoffer! (Hän nousee hitaasti, ottaa pöydältä kaksi kynttilää ja asettaa ne molemmille puolille everstin päätä. Kumartuu ja suutelee hänen otsaansa.) Jää hyvästi, Christoffer.
Väliverho.