Olku oli lysähtänyt vuoteelleen; hän nukkui. Toiset istuivat liikkumattomina, tuijottavin silmin, mitään näkemättä. Oli kuin itsekukin heistä olisi koettanut omalla tavallaan tulkita sitä lakkaamatonta laulua, joka nousi yksitoikkoisena betoniholveista ja metallitangoista, kun ne kutistuivat jäätävän aamun kourissa.

KOTIINPALUU

I.

Paha ristiluun pakotus karkoitti unen Prinsaksen Marin silmistä. Kaikki muut, mies, poika ja pojanvaimo, olivat jo kauan nauttineet sitä lepoa, jota heidän väsyneet ruumiinsa vaativat pitkän, rasittavan työpäivän jälkeen. Marikin olisi tahtonut nukkua, mutta särky esti. Kai se aamupuoleen helpottaa, hän ajatteli. Mutta sinne oli vielä pitkälti; tuskin oli pimein keskiyökään vielä käsissä.

Marin vieressä nukkui hänen miehensä, selällään, suu puoliavoinna tuuhean, harmahtavan parran keskessä. Hän kuorsasi kovaa ja säännöllisesti; hän aivan kuin komensi unta, ja se totteli nyt niinkuin aina. Tässä kuittautuivat kaikki vihlovat sahanvedot, joita hän aamuvarhaisesta iltahämärään oli tehnyt. Niin, Fredrik tuntui ottavan untakin runsaamman annoksen kuin kukaan muu, samoin kuin hän aina aterioilla tyynesti kukkuroi lautasensa korkeammaksi kuin toiset. Eikä siitä voinut oikeastaan mitään pahaa sanoa, sillä hän todella tarvitsi kumpaakin pysyttääkseen kookkaan ruhonsa hyvässä kunnossa. Puusepän ammatti on otettava vakavalta kannalta, hän tapasi sanoa, sillä se kuuluu niihin, joista puhutaan raamatussa. Ensimmäiset alkeet oli isä opettanut Fredrikille, mutta sitten tämä oli ahkeruudellaan ja kätevyydellään kehittänyt taitoaan niin pitkälle, että oli puhtaasti voittanut ukon, jolla koko elämänikänsä oli ollut pieni heikkous naukata lasi tai pari jokaisen matkamiehen kanssa. Alkaen nimismiehestä ja Sjöön kartanon pehtorista aina sellaisiin olioihin kuin raajarikko Fält Liljendalista.

Jonkin aikaa oli Fredrikin kuorsauksilla sama tahti kuin kaappikellon raksutuksilla, mutta sitten ne sekaantuivat. Kello sai etumatkaa ja kiiruhti edelleen. Kuului kaksitoista lyöntiä, ja kuukauden nimi vaihtui. Heinäkuu painui menneisyyteen ja elokuu astui tilalle, uusi kuu uusine velvollisuuksineen. Sadot oli korjattava ja siemen kylvettävä.

Mari ojensi ruumistaan ja painoi päänsä syvemmälle pielukseen, osoittamatta silti merkkiäkään kärsimättömyydestä. Hän oli tottunut valvomaan. Tuo ristiluun pakotus ei ollut mikään äkillinen noidannuoli eikä eilispäivän lapsi, se oli vieraillut hänen selässään jo useita vuosia. Ja se suli tavallisesti suloiseen uneen aamupuolella yötä, niin että hänellä joka tapauksessa oli jokin lohtu tiedossa pitkinä odotuksen tunteina.

Poika ja miniä nukkuivat kamarissa, jonka vanhukset kotvan epäiltyään olivat luovuttaneet Ernfredille tämän mennessä naimisiin. Oikeastaan Fredrik ja Mari olivat aina molemmat olleet sitä mieltä, ettei taloon millään muotoa otettaisi miniää enempää kuin vävyäkään pysyväksi asukkaaksi. Menkööt lapset rikkaisiin tai köyhiin naimisiin, se ei ole meidän asiamme, mutta oma katto pään päällä heillä pitää olla alusta pitäen, olivat he tavallisesti sanoneet ja tällöin aina ajatelleet sitä ikuista riitaa ja toraa appivanhempain ja nuorten välillä, mitä he elämässään olivat nähneet, kun yhdessä tuvassa piti jakaa pienet tilat. Ja kuitenkin oli käynyt niinkuin oli käynyt. Mari tuskin itsekään ymmärsi kuinka tähän oli johduttu, mutta lähinnä oli kai asian laita näin: kun Ida ja Sigrid monien vastaansanomisten jälkeen olivat ajaneet tahtonsa perille ja päässeet hienojen helsinkiläis-herrasväkien sisäköiksi, oli Prinsaksessa jo alkanut tuntua vähän tyhjältä ja oudolta; ja kun onnettomuus sitten kävi kiinni molemmin käsin ja vei Albinin sotaan punaisten puolella, jäämään sille tielleen, silloin oli Fredrik ja vielä enemmän Mari itse saanut sellaisen kolauksen, etteivät he voineet enää kieltää mitään Ernfrediltä. Hänhän oli viimeinen joka heillä oli jäljellä, viimeinen neljästä. Tytöt kirjoittivat tosin aina jouluksi ja pääsiäiseksi, mutta niissä kirjeissä puhuttiin vain paraadeista ja elävien kuvien teattereista, ei koskaan sanaakaan kotiintulosta tai kodinkaipuusta. Ernfredin laita oli toisin; hänellä ei ollut mitään halua kaupunkeihin tai matkoille tai levottomaan elämään. Hän tahtoi olla Prinsaksessa ja auttaa isää puusepäntyössä, kunnes oli tuleva hänen vuoronsa harjoittaa ammattia omin päin. Muuten ei vanhusten ollut koskaan tarvinnut katua myöntyväisyyttään. Miniä oli osoittautunut sävyisäksi ja kelpo ihmiseksi, järjestyskykyiseksi ja halukkaaksi kaikkeen työhön. Tosin voitiin sanoa, että hänellä oli vilkkaampi kieli kuin ihmisillä yleensä, mutta ihme kyllä ei tällä kertaa tuossa paljossa puhumisessa ollut mitään pahaa.

Oikeastaan olikin vain yksi asia, joka huolestutti Maria hänen siinä maatessaan ja tapansa mukaan vakavasti miettiessään talon asioita. Ennen joulua kuullaan vielä lapsenitkua kamarissa; siitä tulee suuret muutokset. Saapa nähdä miten se vaikuttaa Fredrikiin.

Olikin jo kulunut kaksikymmentä vuotta siitä, kun viimeksi oli kuultu pikkulasten ääntä Prinsaksessa. Naapureita ei täällä keskellä korpea ollut. Kuullakseen hiiskahduksenkaan toisten lapsista sai mennä aina Räfsbackaan asti — jos mieli teki. Siellä kyllä sitä tavaraa oli enemmältikin.