Hildur hymyili heikosti hänen levottomuudelleen.
— Ei, ei, eihän siitä mitään tule. Olku nauroikin ja sanoi: Mandi, sinä olet seitsemänkertainen aasi. Ja se hän onkin. Mutta hän on kiltti. Hän ajattelee vain kuinka me parhaiten voisimme tulla toimeen ja hoitaa asiamme. Hän ei koskaan ole kenellekään penninkään velassa, ja hän pitää kapineensa niin sievästi ja hyvässä kunnossa. Sentähden minä viihdyn hänen kanssaan. Täällä on asunut monta tyttöä minun aikanani, mutta kaikki ne ovat olleet pahintakin pahempia. Nyt minä pelkään vain, että Mandi joutuu pois jollakin lailla, sillä silloin Olku ottaa taas jonkun vanhasta sakistaan.
Wilenius joi uudestaan, vielä syvemmän kulauksen. Se juoksi kuin virtaava tuli hänen vanhoissa, kuivettuneissa suonissaan. Ja yht'äkkiä, välittömästi, hän alkoi kuiskailla Hildurille Edlasta. Se uusi ja outo, minkä hän oli kohdannut täällä sisällä, oli kyennyt hetkeksi himmentämään Edlan kuvan; nyt hänen kaikki ajatuksensa kääntyivät takaisin vainajaan. Mutta nyt Edla ei ollut enää hänen tajunnassaan ryppyinen, näivettynyt muija kapeine, kuihtuneine huulineen. Wilenius muisti hänet sellaisena kuin hän oli ollut siihen aikaan, jolloin he ensiksi tutustuivat toisiinsa.
— "Karamsinin hevonen", hän sanoi hiljaa, naurahtaen hämillisestä liikutuksesta, ihailusta, kiitollisuudesta ja ylpeydestä, ja lämpimiä kyyneliä vieri hänen poskiaan alas.
— Sinä et tiedä, kuinka kaunis hän oli, Hildur. Ja niin terve ja iloinen. En ole koskaan nähnyt niin punaposkista ja vahvakätistä tyttöä. Hän pesi pyykkiä pesulaitoksessa ylhäällä Korkeavuoren mäellä. Monta kertaa päivässä hän sai vetää kotiin täydet käsikärryt raskaita liinavaatteita, mutta jyrkimmänkin ylämäen hän aina pyyhälsi juoksujalassa ja lauloikin vähin, kun oli oikein raskas kuorma. "Karamsinin hevoseksi" toverit häntä nimittivät, sillä niihin aikoihin täällä kaupungissa asui hieno rouva nimeltä Karamsin, jolla oli koko Suomen kauneimmat ja nopeimmat hevoset…
Mielellään Wilenius olisi kertonut enemmän Edlasta, kihlauksesta ja häistä, hänen kunnollisuudestaan ja uskomattomasta kätevyydestään. Mutta nyt vyöryivät muistot niin valtaavina hänen ylitseen, ettei hän enää keksinyt sanoja. Hullusti kävi siis hänen yrityksensä pitää Edlan muistolle kunniapuhe, joka olisi kokoonpantu kaikista niistä ylistävistä ja kiittävistä sanoista mitä hänellä oli varastossaan. Mutta mielessään hän loi muistomerkin sitä suuremman ja kauniimman.
Hän syytti itseään nyt jokaisesta kerrasta, jolloin oli tehnyt Edlan mieltä vastaan, ja anoi häneltä nöyrästi anteeksi. Hän suri, ettei ollut kyennyt valmistamaan vaimollensa huolettomampaa osaa tässä elämässä, mutta hän toivoi hartaasti, että vanhat lupaukset toisessa maailmassa maksettavasta palkkiosta osoittautuisivat todenperäisiksi.
— Hyvä oli myös, sanoi hän miettivästi Hildurille, — ihan onni kerrassaan, että olimme juuri saaneet Kyllikistä sohvan kotiin korjattavaksi — joten hänen ei tarvinnut kuolla lattialle.
Ja kun hän nyt ajatteli omaa tulevaisuuttaan, hän näki sen paljoa selvemmin kuin äsken ulkona pimeässä ja yksinäisyydessä. Hän tiesi, ettei hän kyennyt omin neuvoin suoriutumaan leipätaistelusta. Hän tiesi, että köyhäintalo oli hänen tuleva kotinsa. Häntä hiukan hävetti pelkurimainen ja nopea alistumisensa, ja hän ymmärsi, että se merkitsi petosta sitä ainoaa ajatusta kohtaan, joka oli monta vuotta pitänyt Edlaa pystyssä: tahtoa, lujaa, järkähtämätöntä tahtoa olla joutumatta köyhäinhoidon rasitukseksi. Mutta hän tunsi itsensä niin lopen väsyneeksi; uusi päätös hiveli hänen aistejaan kuin syvän, syvän levon varmuus.
Ja tunnit kuluivat. Päivä alkoi sarastaa ulkona, lyijynharmaa valo levisi yli katujen ja kattojen.