Hapuileva raapiminen lakkasi vähitellen, mutta äkkiä kuului heikko naputus porstuanovelta. Sitten tuli taas hiljaista, hiljaisempaa kuin koskaan ennen.
Mari istui ymmällä pimeässä ja odotti. Täytyihän tulla vielä jotakin lisää, ellei hän kokonaan ollut antanut tuulen ja yön narrata itseään, jota hän ei kuitenkaan jaksanut uskoa. Niin vanha ja raihnainen hän ei toki läheskään vielä ollut.
Ei ei, hän ei ollut voinut erehtyä, ja nyt kuuluikin arka naputus jälleen.
Mari vavahti ja tunsi lievää ahdistusta. Ja samalla hän häpesi itseään. Ollapa nyt noin lapsellinen ja antaa pikkuasian peloittaa, hän ajatteli ja nousi vuoteesta. On tarpeetonta herättää Fredrikiä; minun tahtomattani ei kukaan tule sisään, siksi vankka ovensäppi meillä on. Voinhan ensin kuulustaa mistä on kysymys.
Sen suurempi hänen rohkeutensa ei kuitenkaan ollut kuin että hän jätti tuvan oven selko selälleen mennessään porstuaan.
— Kuka siellä? hän kysyi hillitysti, suu tiukasti ovenraossa.
— Minä, vastasi toinen hillitty ääni, joka pani veren nopeasti virtaamaan Marin sydämeen. — Albin.
— Kuka — kuka kolkuttaa? kysyi Mari uudelleen jääkylmien väreiden kiitäessä läpi hänen ruumiinsa.
— Albin. Täällä on Albin, äiti.
Mari siveli kädellään yönuttuaan; hän silitteli karkeaa alushamettaankin havaitsematta itse mitä teki. Koko hänen olemuksensa keskittyi yhteen ainoaan odotukseen. Mutta sitä ei tullut, mitä hän niin jännittyneenä odotti: ihmisaskelta, kenkien narinaa, vaatteiden kahinaa, uutta koputusta, hengähdystä… Ulkopuolella oli aivan hiljaista, vain kohu puiden latvoissa kävi raskaana ja tuskaisesti huokaillen.