— Onko siellä joku? sai hän vihdoin kolmannen kerran sanotuksi.
— Päästäkää minut sisään, vastasi sama ääni, nyt kiihkeämmin, pyytävämmin kuin äsken, mutta yhtä salaperäisen hillittynä ja arkana. — Antakaa minun puhua kanssanne, minun täytyy poistua jälleen, kun aamu valkenee.
Niin, se oli todella vainajan ääni. Äiti ei erehdy esikoisensa äänestä. Mari seisoi siinä ja tunsi keinuvansa raskaan huumauksen vallassa.
Nyt hän ymmärsi. Ja samassa tuntui hänestä luonnolliselta, melkein itsestään selvältä, että Albin tuli keskiyön aikaan ja pyysi päästä sisään lapsuudenkotiinsa. Hän oli ajatellut tätä jo monta kertaa, ihmetellyt, odottanut melkein, varsinkin ensi aikoina tiedon saavuttua pojan kuolemasta. Albin, joka oli ollut mukana niin kauheissa teoissa, ehkä itsekin tehnyt törkeitä rikoksia, kuinka hän voisi saada lepoa joukkohaudan siunaamattomassa mullassa. Mutta vaikka Mari hyvin tämän ymmärsi ja vaikka arvoitus ei enää oikeastaan ollut mikään todellinen arvoitus, valtasi tuska hänet uudelleen kaksinkertaisin voimin. Sillä hän tiesi, ettei tuota rauhatonta sielua mikään muu voisi sitoa ruumiin hautaan kuin maahanpaniaislukujen pyhät sanat. Ja kuka olisi ollut läheisempi lukemaan niitä kuin juuri hän, äiti, hän joka nyt yksin oli tullut tietoon sielun hartaimmasta halusta! Mutta pahinta oli, ettei hän kuolemakseenkaan voinut muistaa oikeita sanoja oikeassa järjestyksessä. Lukemattomia kertoja hän oli kuullut ne hautuumaalla harmaakivikirkon ympärillä, kuullut niitä luettavan sekä pakkasessa että helteessä, sekä ystävien että vieraiden haudoilla. Hän oli usein pitänyt tapanaan mumista niitä puoliääneen samalla kuin rovasti tai apulainen oli lausunut ne juuri hautaan lasketun arkun ääressä, mutta nyt, kun ne olisivat olleet tarpeellisemmat kuin koskaan ennen, nyt ne olivat kuin poispuhalletut hänen poloisesta päästään, missä kaikki vain pyöri ympäri.
Mari lankesi polvilleen kuluneelle porstuan permannolle. Hän risti vapisevat kätensä ja alkoi mumista — Isämeitää kai ja Herransiunausta. Ja suureksi ilokseen hän huomasi äkkiä, että siinähän ne oikeat sanat tulivatkin mieleen tai ainakin osa niistä:
— Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Maasta olet sinä tullut… Jeesus Kristus, Vapahtajamme, on sinut viimeisenä päivänä herättävä. Maasta…
— Äiti, sanoi ääni ulkopuolelta nyt kovemmin ja selvemmin, — älkää pelätkö. Täällä on Albin. Eikö äiti tunne minun ääntäni? Olen piileskellyt Grindaksen metsässä eilisestä asti, kun en uskaltanut tulla valoisaan aikaan. Päästäkää minut sisälle ja antakaa puhua kanssanne. Vain siksi olen tullut pitkän matkan Venäjän Karjalasta saakka. Olen kulkenut jalkaisin kaksi kuukautta.
Mari koetti nousta, mutta ei jaksanut ja jäi istumaan ylimmälle astuimelle.
— Albin! hän parahti heikosti. — Voi herrajumala, elätkö sinä,
Albin!
— Kuulettehan sen, vastasi ääni, nyt jo hieman kärsimättömästi. —
Miksi ette aukaise?