Mari istui herpaantuneena, voimatta käsittää tai tahtoa mitään.
Albin, Albin, hän kuiskasi tuskin kuuluvasti.
— Nyt kysyn viimeisen kerran, päästetäänkö minua tänä yönä sisään vai eikö? Jos niin on, ettette enää tahdo puhua kanssani, niin sanokaa pois. Mutta en olisi kumminkaan uskonut teidän olevan sellaisia.
Mari kuuli hänen äänensä vapisevan, vihastako vai pidätetystä itkusta, siitä hän ei päässyt selville. Mutta hän tajusi, että jotakin piti tehdä, että hänen täytyi jaksaa, maksoi mitä maksoi.
— Päästää sinua sisään — - ei, Albin, sitä en uskalla — — Isän vuoksi, tarkoitan. Ja Ernfred kuuluu suojeluskuntaan — - Se on vaikeaa monella tapaa — —
— Vain niin, kuului Albinin ääni, ja nyt se tuntui masentuneelta ja epävarmalta. — Mutta ehkä se ei sentään ole niin vaarallista? Minähän vain tahdon puhua kanssanne hetkisen, ja sitten voin heti mennä tieheni, jos se on tarpeellista.
Mari mietti kauan.
— Niin, hän vihdoin lausui. — En tiedä, en usko… Sinä et tiedä kuinka isä vihaa punaisia. Hänen kanssaan ei voi puhuakaan sinnepäin — hän tulee aivan kuin hulluksi — —
— Onko siis tarkoituksenne, että minun pitää mennä tieheni nyt heti?
Sanokaa pian ja selvästi että tiedän miten menetellä.
— Ei, odota vähän, sanoi Mari nopeasti. Hän nousi ja hiipi vielä horjahtelevin jaloin takaisin tuvan ovelle. Olikohan joku herännyt sisällä? Ei, ihmeellistä kyllä ei kukaan, ei ainakaan Fredrik, koskapa hänen nenänsä ja suunsa tuhisi edelleen raskaasti ja säännöllisesti. Mari sulki varovasti oven.
Tuokion ajan hän vielä epäröi, sitten hän nosti raskasta säppiä ja avasi ulko-oven.