Mari katsoi.
Niin, kyllä siinä oli Albin, vaikkakin hän tuntui paljon muuttuneen. Puolipitkä parta, jota hänellä ei ollut ennen ollut, ulottui korvasta toiseen. Mari kerkesi ajatella, että pojan täytyi nyt tietysti tehdä kaikkensa, etteivät kunnialliset ihmiset häntä tuntisi. Häntä värisytti. Pieni liekki heikkeni yhä, hän saattoi nähdä vain että nenä pisti omituisen terävänä esiin Albinin laihtuneista ja jollakin tavoin jäykistyneistä kasvoista. Silmät olivat vajonneet syvemmälle kuin ennen — tai ehkä se johtui vain lepattavasta valosta. Samassa tulitikku käyristyi ja katkesi.
— Niin, sanoi Albin tavoitellen entisaikain reimaa ja huoletonta sävyä, — tällaiselta minä nyt näytän.
Mari ei keksinyt mitä vastata. Hän vain ojensi Albinille leivän ja maitotuopin istuutuen sitten hänen viereensä penkille. Päättäen siitä, millä tavoin poika ahmi reikäleipää, hän ei ollut varmaankaan syönyt paljoa viimeisen vuorokauden aikana.
— Kiitos, sanoi Albin, kun viimeinen maitotilkka oli huuhtonut alas viimeisen leivänmurun.
Mari tunsi jälleen kalvavaa ahdistusta.
— Albin, hän sanoi hiljaa, — herrajumala, Albin, kuinka me olemme saaneet surra sinun tähtesi.
— Luulitteko että — että minä olin kuollut?
— Juuri sitä luulimme. Saimme sellaisia tietoja että lopuksi pidimme sitä aivan varmana. Ernfred kävi vielä Helsingissäkin kuulustelemassa asiaa, ja niin saimme tietää, ettei sinua ollut vankien joukossa.
— Vai niin, Ernfred teki sen, vaikka itse kuuluu suojeluskuntaan.