Kaikeksi onneksi ei kukaan ollut herännyt. Kaikki oli samoin kuin tunti sitten.
Nyt tuntui pakotus selässä jälleen; varmaan oli koko ajan kolottanut, mutta hän ei ollut ehtinyt huomata sitä. Hän vain lepäsi ja kuunteli kellon raksutusta, yks — kaks, yks — kaks… Niin marssii aika, reipas sotilas, pysähtymättä, väsymättä… Yks — kaks, yks — kaks… Mari on kuulevinaan korkorautojen kopinaa soraiselta tieltä … siellä kulkee joku … yks — kaks, yks — kaks … kulkijalla on kiire, hän kävelee niin ripeästi ja tahdissa … yks — kaks, yks — kaks … hänen pitää joutua pian jonnekin muualle, hän ei saa väsyä, ei eksyä tahdista … yks — kaks, yks — kaks … hän tuntuu lisäävän vauhtiaan, Marin korvissa takoo kuin moukari alasinta vasten … yks — kaks, yks — kaks, yks — kaks … on kuin joku ajaisi kulkijaa takaa, vainoaisi kuin vaarallista petoa … hän ei juokse enää, hän kiitää eteenpäin, hän pakenee kurjan henkensä edestä…
II.
— Ei kai täällä käynyt varkaita yöllä? kysyi miniä tullessaan aamulla tupaan. — Luulin kuulleeni askelia ja puhetta ja aioin nousta katsomaan, mutta olin liian väsyksissä. Taisi muuten ollakin unta kaikki tyynni.
— Untako —, sanoi Mari, joka oli jo kauan puuhaillut takan ääressä. — Ei, minun sinä kuulit liikkuvan. Sain maata koko yön valveilla selkäsärkyni takia, ja siinä tuli niin nälkä, että piti mennä porstuakammiosta hakemaan syötävää.
— Niinkö, vastasi miniä vain, ja Mari kuuli äänestä, että asia oli sillä selvä. Fredrik ja Ernfred eivät olleet huomanneet mitään.
— Te miehet nukutte kuin porsaat — Mari yritti laskea leikkiä —, voisi varastaa sänkyvaatteet aitanne ja te vain kääntäisitte kylkeä. Minä tunnen teidät, minä.
Ja hän kaatoi heidän kahvikuppinsa täpö täyteen.
Yksi kohta oli totta siinä, mitä hän oli miniälleen sanonut: hän ei ollut tosiaankaan saanut unta silmiinsä koko yönä. Ja se oli tärkeä seikka, sillä ellei hän olisi varmasti tietänyt valvoneensa ilman pienintäkään keskeytystä, niin hän olisi melkein pitänyt yön suurta tapahtumaa vilkkaana unena, tosielämän kaltaisena unena. Niin käsittämättömältä, niin äärettömän epätodennäköiseltä kaikki tuntui nyt kirkkaassa päivänpaisteessa. Tuolla — tuolla ulkona nurmella Albin oli siis seisonut joku tunti sitten, istunut penkillä hänen vieressään ja sammuttanut nälkäänsä, Albin, hänen poikansa, jonka kuolemasta oli oltu varmat toista vuotta, niin että siihen ajatukseen oli jo aivan totuttu.
Hän teki asiaa porstuakammioon. Aivan niin, yksi reikäleipä oli poissa, ja sekä maidosta että voista oli otettu. Tietysti, hänhän itse oli — Ja kuitenkin! Oliko mahdollista, että Albin kuljeskeli nyt metsissä muutaman pyssynkantaman päässä, ja että hän, Mari, vielä tänä iltana sai tavata hänet Grindaksen ladon luona Takaniityllä?