— Voiko äiti hankkia vähän tupakkaa? On niin vaikea olla ilman, kun on tottunut polttamaan.
— En voi mitään luvata, mutta mahdotonta se ei ole. Ehkä voin ottaa isän tupakoista niin ettei hän huomaa.
Ja samassa oli kuin jäykkä kuori olisi murtunut ja pudonnut pois
Marin päältä. Hän purskahti hillittömään itkuun.
— Voi Albin, kuinka saatoitkaan mennä ja tuottaa meille kaikille tämän. Olethan saanut saman kasvatuksen kuin muut kunnialliset ihmiset, kristillisyyttä ja koulua ja kaikkea mikä siihen kuuluu. Olemmeko antaneet sinun kasvaa kuin villipedon, jotta sinun tarvitsi ruveta murhaamaan ja varastamaan? Vastaa minulle! Olemmeko tehneet niin? Mekö olemme syyllisiä? Olemmeko laiminlyöneet jotain välttämätöntä sinua kasvattaessamme, emmekö ole koettaneet kurittaa sinua ja kasvattaa jumalanpelossa!
— Ei kukaan voi syyttää äitiä, vastasi Albin. — Eikä kukaan niin teekään, lisäsi hän uhmailevasti. — Yksinäni olen tehnyt mitä olen tehnyt, hyvää tai pahaa, ja olen kyllä mies vastaamaan puolestani. Odotanko minä Grindaksen ladon luona huomeniltana vai enkö? Maksaako vaivan? Sanokaa vain suoraan, olen minä ollut pahemmassakin kyydissä.
Mari tukahdutti nyyhkytyksensä ja pyyhkäisi kädenselällä nenäänsä.
— Miksi kysyt enää sitä asiaa? Tietysti minä tulen, kun kerran olen luvannut tulla.
Äiti seisoi vielä hetkisen ja koetti seurata pojan kulkua maantiellä. Toivoton yritys, sittenkuin pimeys ja tuuli olivat peittäneet hänet ja hänen arkailevat askelensa. Taaja metsä kohisi, ja Marista tuntui kuin tyrskyt peittäisivät hänet. Hän tunsi äkkiä polttavaa halua kutsua poikansa takaisin tai huutaa apua.
Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Järki voitti.
Päinvastoin hän hiipi niin äänettömästi kuin suinkin sisään, riisui pyhävaatteensa ja laskeutui levolle.