Aukeilla, ylävillä paikoilla hän tähyili taivaanrannalle ja sovitti vauhtinsa auringon mukaan. Kävi niin hyvin, että aurinko hehkui juuri harmaiden pilvien seassa kuin hiipunut hiillos, kun hän saapui kohtaamispaikalle.
Ei näkynyt yhtään ihmistä. Ei vierasta, ei Albinia. Mari istuutui kivelle metsänlaitaan lepäämään ja odottamaan.
Oli kaunis, tyyni ilta. Lehmänkellot kalkattivat hiljaa tarhoissa kaukana valtamaantien varrella. Linnut tervehtivät toisiaan katkonaisilla kutsuäänillä, hillitysti ja rauhallisesti; alkukesän tulinen kiihko tuntui vaimentuneen.
Istuinpaikaltaan Mari saattoi nähdä niityn ja kappaleen hakaa, joka reunusti pientä aukiota. Mutta sinnepäin hän ei suunnannut huomiotaan. Hänen ymmärtääkseen täytyi Albinin saapua metsän kautta, sillä eihän poika toki ollut niin varomaton, että olisi uskaltautunut maantielle. Mari kuulosti itsepintaisesti askelten ääntä, oksan ritinää tai kiven karahdusta jalan siihen sattuessa. Turhaan. Hiiskumaton hiljaisuus ympäröi häntä. Aurinko laski ja kaikki värit kalpenivat. Metsäkyyhkysten kuherrus vaikeni vähitellen. Albinia ei näkynyt.
Jospa hän ei olekaan vain myöhästynyt… Jos hän ei tule lainkaan… Jos hän piti meitä viime yönä liian kovasydämisinä ja on lähtenyt muille maille…
Hetkeen ei Mari kyennyt päättämään, tuottiko se ajatus hänelle iloa vai surua. Oli jotain houkuttelevaa ja ikäänkuin vilvoittavaa siinä mahdollisuudessa, että raskas koetus oli otettu häneltä pois, ettei hänen ehkä tarvinnut lainkaan viedä raskasta sanomaa Fredrikille eikä päivästä päivään, vaivata päätään valehtelemisen oudolla työllä.
Mutta sitä ei kestänyt kauan. Nousi toisia kuvia, jotka karkoittivat tieltään nämä synkät. Hän näki edessään Albinin pitkänä, jäntevänä, voimakkaana, kuuli hänen iloisen, ylimielisen naurunsa ja sanat, joilla hän entisaikaan oli huitaissut pois kaikki huolet: Roskaa, kyllä siitä selviää, kunhan ei hätäile. Ja hän ajatteli myös, että olisi joka tapauksessa ikävää, jos olisi turhaan ollut levoton ja mietiskellyt koko tämän päivän ja suotta kulkenut monet, monet askelet vasu käsivarrella. Ei ei, niin ei saanut käydä. Albinin täytyi tulla.
Ja hän tuli. Marin voimatta käsittää, mistä hän oli oikeastaan sukeltanut esiin, hän seisoi yht'äkkiä äitinsä vieressä. Mari ei ollut kuullut risahdustakaan. Albinilla oli terävänokkaiset pieksut jalassa, ja hän astui pehmeästi kuin kissa polkuanturoillaan. Hän oli märkänä yläpuolelle polvien.
— Vajosin suohon, hän sanoi hiukan häpeissään. — Ajattelin oikaista, jotten myöhästyisi, mutta eksyin jollakin hassulla tavalla. Onhan typerää että sellaista voi sattua näin lähellä kotinurkkia, mutta en ole ollut niin kaukana metsässä sen koommin kuin pikku poikana Ernfredin kanssa.
Hän istuutui maahan ja sysäsi lakin hikiseltä otsaltaan. Punaruskea tukka ja parta muodostivat jonkinlaisen apostolisen sädekehän hänen päänsä ympärille.