Mari ei saanut silmiään irti Albinin kasvoista. Tavallaan niissä oli jotakin niin rakkaan tuttua, mutta paljon oli niihin tullut vierastakin hämmentäen sen kuvan, minkä hän oli säilyttänyt mielessään.
Hän aukaisi vasun; ja Albin söi hiljaisuuden vallitessa. Kun kaikki oli nautittu — eikä sitä ollut aivan vähän — hän loi kaipaavan silmäyksen vasun pohjalle ja raaputti irti muutamia leivänmuruja.
— Raukka, sanoi Mari, — sinä et kai ollut saanut paljoa suuhusi ennenkuin minä tulin?
— Vähän metsämarjoja ja muutamia nauriita, vastasi Albin. — Varhain aamulla pujahdin Ollaksen naurismaille ja sieppasin muutamia. En saanut niin monta kuin olin ajatellut, sillä samassa Ollaksen Elin tuli kujalta ja minä sain puikkia tieheni kiireimmän kaupalla.
— Luuletko hänen tunteneen sinut? kysyi Mari hieman levottomasti.
— Hän ei nähnyt minua lainkaan, vastasi Albin. — Mutta jos olisi sattunut näkemään, olisi hänen kyllä pitänyt tuntea minut.
Albin naurahti, omituisen naurun, joka ei ottanut oikein sointuakseen. Ollaksen Elin ja hän olivat seurustelleet keskenään sangen paljon viimeisinä vuosina ennen sotaa.
— Elin kuuluu menevän naimisiin jonkun kirkonkyläläisen kanssa, sanoi Mari ikäänkuin vastaukseksi sanattomaan kysymykseen.
— Vai niin, sanoi Albin suoristaen jalkansa. — Mikä se on miehiään?
— Lindroth se on nimeltään ja on muualta muuttanut. Isä ollut kauppias.