— Ei ei, huudahti Mari kauhistuneena, — älä tee sitä koskaan!
Voihan kuka hyvänsä ottaa sinut kiinni.
— Sen tiedän yhtä hyvin kuin äitikin, sanoi Albin kuivasti ja imaisi tyhjää piippuaan. Hänen tupakkansa oli taas lopussa.
— Kun olisi edes jotain luettavaa, jatkoi hän äskeiseen tapaan.
Se puute oli helposti poistettu, arveli Mari. Sanomalehtiä hän saattoi tuoda kotoa sitämukaa kuin ne oli siellä ehditty lukea. Ja kirjoja heillä oli koko laatikollinen aitanvinnillä.
— Tiedän, sanoi Albin, ne ovat kyllä vanhoja ja kummallisia, mutta parempi jotain kuin ei mitään.
Pahemmin oli tupakan laita. Mari arveli, ettei hän uskaltanut verottaa Fredrikin varastoja toistamiseen, se saattoi tulla ilmi.
— Mutta eikö äiti voisi ostaa kaupungin kauppiaalta, kun sattuu jotakin muuta asiaa sinne? ehdotti Albin.
— Miks'ei, kyllähän minä, mutta se maksaa kai paljon, eikä minulla ole omia rahoja.
— Ei hätää, sanoi Albin, — minulla on joku satanen tallella. Olisi enemmänkin, jos olisi ollut ymmärrystä ja halua säästää. Kerran minulla oli niin paljon, että melkein olisin voinut ostaa sillä pienen talon. Se oli Viipurissa, juuri ennenkuin meidän tuli pakko lähteä sieltä. Kuljin muutamana iltana kadulla, niin siellä seisoi eräillä portailla mies, joka viittasi minua luokseen. Seurasin häntä ja tulin isoon huoneeseen, missä istui viisi, kuusi kaveria jakamassa rahoja, joita he ottivat isosta kassakaapista. En ollut koskaan tietänyt niin paljon rahaa olevankaan. Viidensadan ja tuhannen markan seteleitä sinkoili kuin ei mitään, noin vain ikäänkuin akanoita viskuukoneesta, ja he ottivat osalleen niin paljon kuin kouraan mahtui. Minäkin sain niitä tukun, siinä oli monta tuhatta markkaa, kun jälkeenpäin laskin. Samana yönä eräs nokkela viipurilaispoika otti opettaakseen minulle pelin, jonka nimi on ykskolmatta; siihen meni puolet rahoistani, se on semmoinen saakelin peli, jossa häviää koko ajan. Mutta eräs toinen mies oli sullonut puolen miljoonan setelit taskuihinsa ja saapasvarsiinsa. Hän nukkui täysissä vaatteissa nagaani-pistoli kummassakin kädessä.
Mari oli tuskin kuunnellut. Häntä tympäisivät nämä jutut punaisten tihutöistä. Ne tekivät Albinin vieraaksi hänen silmissään, ne manasivat esiin juuri sen, minkä hän koetti kaikki voimansa ponnistaen unohtaa. Kuinka toisenlaiselta tuntuikaan hänestä, kun Albin istui hiljaa hänen vieressään ja söi kovalla halulla suuhunsa ruoan, minkä hän oli suurella vaivalla saanut tänne hankituksi. Silloin hän saattoi melkein uskoa, että kaikki oli entisellään, että hän piti päivällislomaa heinäniityllä kauniin, komean poikansa kanssa, jota kaikkien täytyi häneltä kadehtia.