Albin otti lompakkonsa esiin. Setelit, jotka hän ojensi äidilleen, eivät olleet likaisempia kuin miksi paperiraha tavallisesti tulee maalaisten ihmeellisissä kätköissä, pikemmin päinvastoin, ja kuitenkin Mari saattoi tuskin koskea niihin niin paljon, että sai tungetuksi ne vasun pohjalle.
— Almanakan voisitte kernaasti ostaa minulle, sanoi Albin. — Minulla on tosin pieni keppi, johon leikkaan loven joka päivä, mutta hankalaksi käy ajanlasku sillä tavoin. Minulla on näet tapana istua ja tuumia, milloin yhdistyksellä mahtaa olla kokous tai tanssit, milloin ihmiset tekevät niitä tai näitä maatöitä ja muuta sellaista. Ja almanakasta näkee sitäpaitsi nimipäivät ja markkinat ja sen semmoiset.
— Minä teen huomispäivänä asiaa kaupunkiin, vastasi Mari. — Mutta sitten voin tuskin tulla enää illalla sinua tapaamaan.
Ja niin kävi kuin Mari oli arvellutkin. Kun hän palasi ostoksineen iltapäivällä kotiin, oli siellä yhtä ja toista touhua, mikä teki hänelle vaikeaksi, jopa mahdottomaksi lähteä taas illalla pois. Ja se olisi muutenkin näyttänyt kovin epäilyttävältä.
Oli kolea ilta ja taivas synkässä pilvessä. Kaikki vanhat merkit osoittivat kauniin sään loppua. Fredrik tarjoutui syömään rotanmyrkkyä aamiaisekseen, ellei tulisi sadetta lähimmän vuorokauden aikana, ja Marin selkäsärky yltyi tavalla, jota ei käynyt väärinkäsittäminen.
Aivan oikein. Seuraavana aamuna rankkasade pieksi maata raipoillaan, joita oli yhtä taajassa kuin korsia hyvässä ruispellossa. Fredrik sai jättää syömättä mainitun ikävän aamiaisruoan.
Mutta Marin valtasi suuri ahdistus. Albin, hän ajatteli sateen rummuttaessa herkeämättä ikkunaruutuja. Albin! Hänhän käy pakostakin aivan epätoivoiseksi maatessaan hiljaa ladossa ilman minkäänlaista tehtävää. Jos tällaisia päiviä tulee useita peräkkäin, niin kidutus käy hänelle liian suureksi. Ja Mari tutki taivasta niin huolekkaasti ja hellyttävästi kuin koko vuoden sato ja onni olisi riippunut auringon pikaisesta paluusta.
Nämä viimeiset päivät olivat olleet ihmeellisimmät Marin koko elämässä, kohtalokkaimmat ja pisimmät, tuntui hänestä. Jos joku olisi sanonut hänelle, että Albinin paluusta oli kulunut viikkoja ja kuukausia — hän olisi tuskin uskaltanut väittää vastaan. Ja kaikki hänen ajatuksensa olivat nykyään pojan luona metsissä, toimittelipa hän mitä hyvänsä.
Ulkonaisesti ei Prinsaksessa kukaan joutunut siitä kärsimään — vielä. Talousaskareet sujuivat vanhaan totuttuun tapaan, eikä elukoiden hoidossa ollut näköjään muistuttamisen varaa, ainakin ne suunnilleen saivat mitä pitikin. Niinpä siis Fredrik ja Ernfred eivät havainneet mitään tavatonta Marissa; mutta lehmät, jotka tarvitsevat hellyyttä ja huolehtivaa hoitoa, ilmaisivat tyytymättömyytensä vähentämällä maidonantiaan.
Aamupäivällä Mari meni aitanvinnille penkomaan vanhoja kirjoja ja valikoimaan niistä Albinille luettavaa. Hänestä tuntui mieluisalta ja lohdulliselta työskennellä pojan hyväksi, etenkin nyt, kun oli ensimmäisen kerran ollut pakotettu jättämään hänet ruoatta.