Tällä kertaa ei Marilla ollut aikomustakaan mennä Räfsbackaan. Ei hän vaivaa pelännyt eikä viheliäistä keliäkään. Mutta hänen kaipuunsa nähdä Albin jälleen oli niin voimakas ja kiihkeä, ettei hän voinut alistua enää mihinkään viivytykseen. Sentähden hän meni Räfsbackaan vievää tietä juuri niin pitkälle, että johti harhaan kotona-olijat, jos joku olisi tullut pitäneeksi häntä silmällä ikkunasta. Ehkä he olivat sen tehneet. Hän ei voinut salata itseltään, että oli varmaankin aiheuttanut heissä kummastusta ja hämäriä epäluuloja.
Se lohdutus hänellä oli kumminkin kaikissa huolissaan, että sade taukosi vihdoin. Taivas pysyi raskaana ja harmaana ennustaen uusia päiväkautissateita, mutta keskeytys oli hänelle joka tapauksessa hyvin tervetullut.
Albin oli viettänyt päivän ladossa murrettuaan poikkipienan toisen määrlyn irti. Hän oli jo keksinyt keinon, millä sai oven suljetuksi sisältäpäin, niin ettei etäämpää huomannut mitään.
Äidin tuomista hyödyllisistä lahjoista hän tuli iloiseksi kuin poika markkinoilla.
Mari istui hiljaa ja katseli häntä hellittämättä. Kun näki hänen nauravan noin ja puhelevan ystävälliseen, vilkkaaseen tapaansa, Mari saattoi tuskin käsittää, että hän oli todellakin ollut mukana kaikissa niissä kamalissa tihutöissä, joista hän oli puhunut, — ja kenties vielä monissa muissa, joista hän ei ollut mitään virkkanut. Mitä kauemmin Mari häntä katseli, sitä epätodennäköisemmältä, sitä mahdottomammalta se hänestä tuntui. Paljon helpompaa oli jatkaa ajatuksen leikkiä ja kuvitella lepoa heinäniityllä. Niin niin, kaikki oli taas kuin ennen, hyvinä päivinä. Hän ja Albin pitivät päivällislomaa yhdessä tehdyn työn jälkeen…
Niin täytyi olla. Niin täytyi hänen saada tuntea niinä lyhyinä yhdessäolon hetkinä, jotka hän tohti suoda itselleen. Olihan Albin ollut hänen rakkaimpansa. Totta kai Albin, joka oli syntymästään saakka tuottanut hänelle niin paljon suruja, herätti hänessä sata kertaa voimakkaampia tunteita kuin Ernfred, joka oli aina ollut umpimielinen ja siivo ja tehnyt juuri niin kuin kaikkien pitää tehdä, taikka tytöt, jotka tuskin pöydänkorkuisiksi vartuttuaan olivat alkaneet puhua lakkaamatta Helsingistä ja Helsingistä! Tietysti, sehän oli vain luonnollista. Hän muisti lauseen eräästä pyhästä miehestä, jonka nimi oli Augustinus, — rovasti oli kerran käyttänyt sitä hartauskokouksessa Räfsbackassa: Niin monien kyynelten poika ei voi joutua hukkaan. Ne sanat voitiin totisesti sovelluttaa häneen ja Albiniin. Vaikka Albinista ei tulisikaan muille malliksi ja esikuvaksi kelpaavaa, ei hän silti voinut olla hukassa. Niin kova ei Jumala saattanut olla äitiä kohtaan, että lahjoittaisi hänelle pojan takaisin muutamaksi haihtuvaksi hetkeksi ja sitten antaisi ihmisten riistää hänet pois ja panna hänet ikuiseen vankeuteen.
Ja hän katseli katselemistaan Albinia ikäänkuin olisi toivonut voivansa katseellaan poistaa kaiken vierauden noiden kasvojen ilmeestä ja kaiken synkän, mikä piili tuon rakkaan otsan takana.
— Mitä äiti katsoo? kysyi Albin hiukan hämillään hänen hellittämättömästä tuijotuksestaan. — Olenko minä niin pörröpäinen? En ole katsonut peiliin viimeisen kuukauden aikana, mutta arvaan että tukkani on ehtinyt kasvaa liian pitkäksi. Ehkä äiti on hyvä ja leikkaa sen, koska tässä on saatu saksetkin uuteen talouteemme?
— Tietysti sen teen. Kumarruhan vähän eteenpäin.
Ja varovasti, hyvin huolellisesti hän alkoi leikata Albinin pehmoista, tuuheaa tukkaa, kuten oli tehnyt niin monesti hänen ollessaan pikkupoika, joka ei ollut vielä päässyt miesten kirjoihin.