Puistokujan lehmukset marssivat kiireesti Aapon ohitse. Niiden tuuheat latvat muodostivat ikäänkuin tunnelin, jonka suussa etäällä loisti kirkas valo; aurinko siellä helotti niityille ja maantielle. Aukko laajeni laajenemistaan, ja nyt hän seisoi yht'äkkiä keskellä päivänpaistetta.
Hän pysähtyi tuokioksi. Miks'en minä iskenyt häntä? kysyi hän itseltään, ja ajatus, että hän kääntyy takaisin ja panee tuumansa toimeen, vilahti äkkiä hänen sekavissa aivoissaan. Mutta siitä ei kuitenkaan tullut mitään; kun hän vihdoin oli päässyt sen verran tolkulleen, että kykeni tajuamaan asemaansa, hän huomasi kulkevansa ripein askelin maantietä kirkonkylää kohti.
Vasemmalla oli kauppapuoti mäentöyräällä; sen ikkunan alla paistoi keltainen kirjelaatikko, ja portin pielessä seistä kyhjötti veltosti hevonen tyhjine turunrattaineen. Nyt sinulta, kauppias, yksi ostaja menee. Kolme markkaa ja viisikymmentä penniä olen velkaa sinulle, Virtakallio, mutta paljonkohan sinä oletkaan vuosien kuluessa nyppinyt minulta kalliilla tupakallasi ja huonoilla paidoillasi; eikö tuo vastanne saatavaasi. Niin ajatteli Aapo, ja kun hän kohta sen jälkeen sivuutti Yhdistyksen talon, täytyi hänen kaihomielin muistella niitä monia hauskoja hetkiä, jotka hän siellä oli viettänyt. Hyvästi nyt, tänne minä en tule enää koskaan; pitää lähteä niille vieraille seuduille, joista markkinamiehet ja mustalaiset puhuvat. Sinun kättäsi, Räsänen, tahtoisin mielelläni pudistaa, sinä olet aina ollut reilu minua kohtaan, mutta näin vain täytyy hiipiä pois ystävien ja tuttavain luota kuin mikäkin kanan varas. — Kuulakka syysilma väreili maiseman yllä, harjujen laelta Aapo näki kaukaisten järvien kimallusta, ja katkeamattoman metsäkehän puunlatvat piirtyivät terävinä lasimaista taivasta vasten. Rantojen tummanvihreässä havumuurissa näkyi paikoitellen kylmänkellastamia koivunlatvoja ikäänkuin vaaleita liekkejä. Hyvästi, hyvästi, ajatteli Aapo, nyt minä menen niin pitkälle kuin maantietä riittää, eikä kukaan tiedä mitä siellä vastaan tulee. Ehkä siellä ei ole järviäkään eikä metsiä, mutta mentävä on yhtä kaikki. Ei auta surra, sillä semmoinen on ihmisen elämä; mitä ihminen muuta on kuin viheliäinen pölkky, jota laineet heittelevät sinne tänne.
Pieni kivi rapsahti Aapon saapasvarteen. Kummastellen hän nosti päätään; hän ei ollut potkaissut sitä maantien sorasta, sen täytyi olla heitetty. Hänen edessään luikersi ruskeanharmaja maantie kuoppineen ja syvään syöpyneine pyöränjälkineen, mutta se oli tyhjä, ei yhtään ihmistä näkyvissä.
— Hei, Aapo, mitä asiaa sulla on kirkonkylään näin keskellä viikkoa? kuului jostakin läheisyydestä.
Aapo tunsi heti Räsäsen äänen. Hän pysähtyi äkkiä ja tähyili tarkemmin. Kas siinä! Kaltevalla ruohikkorinteellä tien vieressä erään kiven takana Räsänen lojui vatsallaan; paperossi niinkuin tavallista retkotti hänen vasemmassa suupielessään. Hän tuki käsillään leukaansa ja tähyili tutkivasti Aapon totisia kasvoja.
— Olipa hyvä että tapasin sinut, sanoi Aapo. — Tässä vast'ikään sinä vielä näit minun pistävän tanssiksi ja pitävän hauskaa Yhdistyksellä, mutta tänään näet minut viimeisen kerran. Niin kummasti voi tässä maailmassa käydä.
— Ohoo, sanoi Räsänen ja kömpi istualleen, — onko nimismies kintereilläsi, koska painelet niin hiivatinmoista hamppua?
— Ei, vastasi Aapo, — vapaaehtoisesti ja syyttömänä minä lähden tieheni. Tappo jäi tekemättä, miten lie niin sattunut.
Ja hän kertoi mitä hänelle oli tapahtunut tänä kohtalokkaana päivänä.