— Albin! kirkaisi Mari. — Aiotko antaa itsesi kiinni?
— Aion, vastasi Albin. — Jokin loppuhan tästä pitää tulla.
Mari puukkasi häntä äkisti käsivarteen.
— Katso, katso tuonne! Sieltä ne tulevat!
Hakaviidakosta suoltui esiin mullanharmaita olentoja harvana jääkäriketjuna, joka lähestyi hitaasti. Mari lysähti polvilleen.
— Albin, Albin! hän huusi, ja sanat tulvivat ryöppynä hänen suustaan, — et saa antautua kiinni! Minä olen niin vanha, en elä enää silloin kun sinä pääset vankilasta, en saa enää koskaan nähdä sinua. Etkö kuule mitä minä sanon! Meidän täytyy juosta pakoon. Meidän täytyy puolustautua — —
Jääkäriketju oli jo saanut näkyviinsä ladon luona olijat. Komentosanoja kajahteli. Kiväärit valmiina miehet muodostivat laajan puoliympyrän. Muutamat riensivät metsään katkaistakseen senkin tien.
Enintään minuutin Albin seisoi ja katseli heidän puuhiaan. Sitten hän oli valmis.
— Ei tarvitse! huusi hän ja meni heitä vastaan kädet ylhäällä.
Samassa pamahti laukaus. Mari oli siepannut haulikon ja kääntänyt sen suun vainoojain taajenevaa kehää kohti. Haulipanos ropsahti koivunlatvaan; ei kukaan haavoittunut. Muutamia katkenneita oksia putosi, hallanpuremia lehtiä varisi hitaasti maahan.