Tuli hämärä; muutamia sadepisaroita putoili.
— Albin! Minä täällä olen, äiti. Tule ulos!
— Mikä hätänä? vastasi Albinin ääni ladon sisästä, ja kohta sen jälkeen luukku aukesi.
Albinilla oli ollut haulikko kädessä, nyt hän laski sen heiniin.
— Mitä äiti tahtoo? hän sanoi, ja hänen äänensä värähti ilmaisten että hän oli ymmärtänyt.
— Ne tulevat, tulevat, sinun pitää paeta täältä heti.
Albin heilautti itsensä aukosta ulos ja seisoi nyt äitinsä rinnalla.
Mutta ei näyttänyt siltä kuin hän olisi jouduttautunut pakoon.
Hänen suustaan ei tullut sanaakaan, vain syvä hengähdys.
— Albin, sanoi Mari kiihkeän innokkaasti, — sinun pitää kiiruhtaa.
Ne voivat olla täällä milloin hyvänsä. Minä kaaduin metsässä, en
tiedä kauanko makasin siellä. Muuten olisin tullut aikaisemmin.
Aikovat tarkastaa kaikki ladot. Jätä tavarat tänne ja juokse!
— En minä tavaroita ajattele, vastasi Albin miettivästi. — Enkä aio juosta pakoonkaan. Taitaa olla paras niinkuin tapahtuu.