— Oliko Aapo ennen nähnyt aasia?
— Minäkö? Ei, en minä ollut. Järvensivu väittää kyllä, että viime vuonna oli kaupungissa semmoinen posetiivinsoittaja, jolla oli aasi valjastettuna kärryjensä eteen, mutta en minä tullut sitä nähneeksi, niin ettei sitä tiedä onko se totta.
— Niinkö, sanoi maan viljelysneuvoksetar hymyillen, — ja Aapo uskoo vain minkä itse on nähnyt.
— Sen minä olen saanut oppia äidiltäni. Ihmiset valehtelevat niin paljon, hän sanoi, älä koskaan usko, ennenkuin omat silmäsi ovat todistajina ja tuomarina.
— No niin, nythän Aapo on kuitenkin nähnyt aasin läheltä. Eikö näyttänyt somalta, kun he panivat sen laukkaamaan maantiellä?
Aapo ei vastannut heti.
— Meinaan vain näinikään itsekseni, sanoi hän epäröiden, — että oikea hevonen —
— Poni esimerkiksi? Niin, semmoisen me olisimme mieluimmin tahtoneetkin, mutta niitä ei ole helppo saada kädenkäänteessä, ja siksi otimme aasin. Sama hyöty siitä taitaa olla.
Aapo vilkaisi ylös kuullessaan "hyöty" sanan, mutta ei virkkanut mitään. Herrasväki ja köyhä kansa eivät ymmärrä toisiaan, se oli toinen sääntö, jonka äiti oli iskenyt hänen päähänsä eläessään vielä torpparinleskenä Velkkalassa.
— Onko sillä nimeä, tuolla — aasilla? kysyi Aapo hetkisen vaitiolon jälkeen.