Pyhäliveriinsä puettuna asteli Volanen, pulska, ruskeasilmäinen herraskartanonkuski, täsmällisin ja itsetietoisin askelin isoja portaita kohti. Hänen vierellään tipsutti, suitsista talutettuna, lystikäs pikku aasi vetäen nukkemaisen pieniä korivaunuja.
Lapset seisoivat portailla hetkisen hiljaa ja liikkumattomina hämmästyksestä, mutta kohta puhkesi ilmoille ääretön riemu. Tuossa tuokiossa he olivat kiivenneet vaunuihin. Hymyillen Volanen jätti suitset käsistään, ja sitten alkoi ajo pitkin puistokujaa. Aasi juoksi hyvää vauhtia ja totteli hihkuvaa Magnusta kiltisti. Sisällä vaunuissa istuivat molemmat tytöt nuorin veikko sylissään.
Hilpeä seurue ajoi vain kierroksen puutarhassa ja palasi sitten portaiden eteen, mihin vanhemmat olivat jääneet odottamaan. Magnus hyppäsi vaunuista ja juoksi isänsä luo kiittämään; ilo ja hämmästys olivat panneet hänet niin pyörälle, ettei hän ollut huomannut sitä aikaisemmin. Tytöt jäivät istumaan ja huusivat: Enemmän! Enemmän! Ajetaan kerta vielä! Mennään maantielle, ajetaan Vihreälle sillalle asti.
Iloisiksi he näyttävät tulleen, ajatteli Aapo, mutta yhtä kaikki olisi ollut paljon viisaampaa antaa pojalle oikea hevonen. Onhan kartanossa hevosia aivan liian vähän, kun ryssät ottivat ne kaksitoista vallitöihinsä. Rehusta on pula, ja tuo pieni ryökäle syö varmasti melkein yhtä paljon kuin oikea hevonen tekemättä silti mitään hyötyä.
Hiekka narisi taas pienten vaunujen kirkkaanpunaisten pyörien alla. Lapset tekivät uudelleen kierroksen puutarhassa, mutta tällä kertaa he eivät palanneet portaiden eteen. Kasvihuoneiden luota Magnus pyörsi maantielle, ja huutamalla ja ohjaksia läiskyttämällä hän sai aasin laukkaamaan. Se oli Aaposta sekä säälittävä että naurettava näky; hevonen joka ei ollut mikään hevonen, vaan epäsikiö, jolla oli lehmän häntä ja jäniksen korvat. Halveksivasti nenäänsä tuhauttaen hän ryhtyi vähitellen taas keskeytyneeseen puutarhatyöhön.
Maanviljelysneuvos seisoi vielä portailla. Tuntui kuin hän olisi koettanut painaa ikiajoiksi mieleensä tämän hilpeän kesäisen juhlakuvan, nauravat lapset punakiiltopyöräisissä vaunuissa, jotka vierivät maantiellä kevyiden valkoisten tomupilvien halki, aurinkoinen maisema taustanaan. Hän tunsi itsensä hieman alakuloiseksi ja väsyneeksi, vaikka päivätyönsä oli tuskin alkanutkaan. Sanomalehdet kasasivat pahoja uutisia maassa vallitsevasta tilanteesta, ja naapuripitäjissä jatkui itsepintainen maatyöläislakko, joka uhkasi antaa vuoden laihojen turmeltua, vaikka ihmiset kaupungeissa näkivät nälkää. Hän oli suunnitellut suuria parannuksia ja laajennuksia; vakaumus ja suvun perintämuistot olivat tehneet hänestä innokkaan ja optimistisen isänmaanystävän, joka oli uneksinut ylväitä unia itsenäisen maan omavaraisesta kansasta; nyt hän näki toiveittensa olevan raukeamassa, yksityisten niinkuin yleistenkin. Hän seisoi siinä isiensä talon portailla ja mietiskeli, oliko hänen kannettavakseen joutunut viimeinen näytös ja — siinä tapauksessa — oliko se välttämätön kohtalo vai saattoiko tuhon vielä torjua mielenlujuudella ja kestävyydellä. Mutta kun syyt ja vastasyyt tänään niinkuin ennenkin tuntuivat hänestä painavan jotensakin yhtä paljon, hän karisti raskaat ajatukset mielestään ja meni konttoriinsa tilikirjojen ja meijeriraporttien pariin.
Hetkistä myöhemmin tuli maanviljelysneuvoksetar puutarhaan katsomaan, paljonko siellä oli hyötymansikoita jäljellä. Tapansa mukaan hän tervehti ystävällisesti ja iloisesti Aapoa, tämähän oli kasvanut Velkkalassa hänen silmäinsä alla.
— No, mitä Aapo piti meidän uudesta ajokkaasta?
Aapo epäröi.
— Jaa, mitäpäs minä juuri —