— Ja usein ne rahat menivät vallan muuhun, kapakkaan ja kortinpeluuseen ja vielä huonompaan, ja silloin teillä oli aina paha omatunto jälkeenpäin.
— Kieltämättä, sanoi Robert ihmeissään, — mutta kuinka te sen tiedätte — kuinka Manja sen tietää?
— Minä vain arvaan, vastasi Manja ja katseli kriitillisesti nuoren tytön muotokuvaa, joka oli siinä äidin kuvan kumppanina.
— Tuo — tuo ei ole sisarenne, hän sanoi hyvin välinpitämättömästi.
— Ei ole. Eikä minulla sisarta olekaan.
— Minä näin heti, ettei hän ollut vähääkään teidän näköisenne. Siinä on varmasti Porvoon tai Loviisan kaunein tyttö. Tai ehkä Tammisaaren.
— Se on eräs tyttö, johon tutustuin viime syksynä Tammisaaressa seuratessani käräjiä siinä tuomiokunnassa. Mutta kuinka Manja saattoi sen arvata, valokuvahan on otettu Helsingissä?
Manja naurahti pienen ilkkuvan, kirkkaan naurunsa.
— Rakas lapsi, sehän näkyy kampauksesta ja leningistä. Tammisaaren paras ompelijatar, nappeja, pitsejä, nauhoja monella, monella markalla — Mutta älkää silti näyttäkö noin pahastuneelta, hänhän on muuten oikein suloinen, tämä pikku flammanne.
— Hän ei ole minun flammani, sanoi Robert jyrkästi.