— Siksi että te muutoin mestauttaisitte kauhean monta ihmistä. Te näytätte väliin niin julmalta. Oikein peloittaa, kun te rypistätte otsanne ja punastutte niin että tuo pieni kesakko katoaa — niin, minä olen nähnyt, että se katoaa.
Manja oli avannut takkinsa. Toinen käsi puuskassa hän kulki hitaasti huonekalulta toiselle, tarkasti kehnot taulut ja huokeat posliinimaljakot. Hän hyväili kaikkea silmillään ja hyräili hiljaa pientä laulunpätkää.
— Älkää panko pahaksenne että minä olen näin utelias, sanoi hän hilpeästi. — Minua niin huvittaa nähdä millaista teillä on. En ole koskaan ehtinyt katsella ympärilleni, kun olen ollut täällä niitä kamalia aseita tuomassa — silloin kaikki käy tulisella kiireellä ja ihminen kuvittelee näkevänsä punakaartilaisia joka tuolinjalan takana.
— Täällä ei ole juuri mitään nähtävää, sanoi Robert, — mutta jos teitä huvittaa —
Hän sytytti savukkeen antaakseen levottomille käsilleen jotakin askartelua.
Manja pysähtyi hänen kirjoituspöytänsä ääreen.
— Tämä on varmaankin äitinne? sanoi hän osoittaen pähkinäpuukehyksessä olevaa valokuvaa.
— Niin, vastasi Robert, — siinä on äitini. Hän kuoli joku vuosi sitten.
— Hän oli kai hyvin kiltti — ja piti teistä kovin?
— Niin oli, myönsi Robert. — Hän tuskin soi itselleen edes välttämättömintä ruoassa ja vaatteissa voidakseen vain lähettää minulle opintorahoja.