Robert tuijotti häneen tutkivasti. Hän ei tahtonut myöntää sitä itselleen, mutta sisimmässään hän vainusi jotakin salajuonta.
— Entä herra Claësson, sanoi hän, — mitä meidän pitää tehdä hänelle? Lyödä hänet kuoliaaksi vai mitä? Muuta keinoa minä en keksi.
— Herra Claësson, sanoi Manja, — herra Claëssonista teidän ei tarvitse välittää, hän matkusti tänään Turkuun ja viipyy siellä keskiviikkoon asti. Hänen vaatekammionsa lukko on hyvin yksinkertainen, se voidaan murtaa kädenkäänteessä. Muut avaimet ovat tietysti minulla.
Nyt Robert Hedman ei epäillyt enää.
— Mutta sehän on suurenmoista, Manja! Meillä on kolme tuntia aikaa, voimme tehdä sen vielä tänä iltana.
Manja nousi katsomatta Robertiin. Hänen silmänsä olivat itsepintaisesti kiintyneet johonkin kauempana huoneessa olevaan esineeseen.
— Niin, hän sanoi hyvin hiljaa, — se voidaan tehdä vielä tänä iltana. Mutta ymmärrättehän, Robert, että minä en voi sitten enää koskaan palata sinne, minulla ei sitten ole enää kattoa pääni päällä. Mihin minä silloin joudun?
Raskas hiljaisuus suhisi jälleen Manjan korvissa, ja hän ummisti silmänsä niin tiukkaan, että punainen kuvio tuli uudelleen näkyviin mustasta taustastaan; ja taas hän horjui kuin huimauksen vallassa, mutta nyt, nyt tuli Robert ja sulki hänet lujasti syliinsä.
— Mihinkö sinä menet? kuiskasi hän hampaat yhteenpuristettuina. —
Kysytkö sinä sitä, Manja? Kysytkö sitä!
Manjan punaiset huulet raottuivat niin että valkeat, nyhälaitaiset etuhampaat loistivat.