— Sinä — sinä — sinä, hän kuiski, ja hänen kätensä haroivat kuin kuumeessa Robertin tukkaa.
III.
Aamu oli kirkas ja kylmä. Samppanjaa! sanoi Manja vetäen nautinnolla henkeensä kirpaisevaa ilmaa. Juo, se on ihanaa! Ja huuliaan suipistaen hän puhalsi keveitä huurupilviä Robertin poskea vasten.
Robert nauroi, mutta ei sillä tavoin kuin Manja olisi tahtonut.
Hänessä oli jotakin hajamielistä ja poissaolevaa.
— Saanko ottaa sinua käsipuolesta? kysyi Manja hyväilevästi.
— Saat, vastasi Robert silmäten eteenpäin pitkin katua, joka oli melkein tyhjänä ihmisistä. — Ole niin hyvä.
— Oo, sanoi Manja, — voit olla aivan huoletta, näin varhain aamulla et tapaa mitään tätejä.
— Sitä en todellakaan ajatellut, vakuutti Robert loukkaantuneena ja satutettuna. Manjalla oli tapana kohdella häntä välisti kuin pientä mammanpoikaa, ja se harmitti häntä vallan tavattomasti.
— Ajattelitpas. Kyllä minä sen tiedän. Luuletko ehkä, että tämä on ensimmäinen kerta kun minä kuljen kadulla hyvästä perheestä olevan nuorenherran kanssa.
— En, sanoi Robert, — kaukana siitä.