Hyvin tuntuva kärki piili hänen äänensävyssään. Hän ei ole enää samanlainen kuin ensimmäisinä päivinä, ajatteli Manja surullisesti. Jo eilen hän yritti loukata minua. Hän kärsii siitä itse, mutta tekee sen kuitenkin.
— Mahtaa olla kauhean työlästä kuulua sellaiseen hyvään perheeseen, sanoi Manja ääneen. — Ajatella aina mitä ihmiset sanovat siitä ja siitä, olla aina varuillaan ja kätkeytyä — kuinka sitä jaksaa ajan pitkään?
Kysymys ei nähtävästi miellyttänyt Robertia, hän jätti vastaamisen sikseen.
— Miksi me oikeastaan kuljemme tännepäin? hän sanoi, kun he samassa saapuivat Merikadulle.
— Siksi, katsos, sanoi Manja tarttuen hänen käsivarteensa ja nipistäen sitä hiukan, — että me kävelemme Kaivopuiston ympäri. Minun pitää saada väriä ja ruokahalua juhla-aamiaiseksemme.
— Manja parka. Kyllikki-kahvilan juhla-aamiaiset varmaan tympäisevät sinua, eilen et syönyt juuri mitään. Mutta ei ole minun syyni, että kaikki paremmat ravintolat ovat kiinni.
— Herran tähden! sanoi Manja nopeasti. — Emmehän voisi kuitenkaan näyttäytyä missään paremmassa paikassa, niissä kaikki tuntevat minut — ulkonäöltä nimittäin, ja ymmärräthän, että Johnnie Claësson pääsisi sitä tietä meidän jäljillemme, kun hän palaa kotiin.
— Niin, sanoi Robert synkästi, — ymmärrän.
Manja puri huultaan.
— Meidän täytyy olla hyvin varuillamme, hän sanoi. — Meidän pitää muistaa, että meitä uhkaa suuri vaara.