Robert ei ollut millään tavoin säikähtänyt saadessaan kuulla punaisten etsiskelyistä. Pikemminkin hänestä tuntui erikoiselta ja mielenkiintoiselta, että oli siten astunut tapahtumain polttopisteeseen. Hänen täytyi kuitenkin luvata Manjalle lainata jonkun ystävän päällystakki ja hankkia itselleen toisenmuotoinen lakki. Manja sai myös aikaan sen, että he nyttemmin tapasivat toisensa vasta hämärän tultua.
* * * * *
Joka päivä he kohtasivat toisensa. Ajan pitkään ei heillä ollut paljoa toisilleen sanottavaa, mutta Manjalle riitti, kun hän sai kävellä Robertin rinnalla.
* * * * *
Tuli sarja mustia päiviä: murhia, vangitsemisia, säikyttäviä huhuja pohjoiselta rintamalta. Manjan ja Robertin lihamyllykään ei voinut estää Sigurdsia joutumasta punaisten käsiin.
Monet vastoinkäymiset kalvoivat huomattavasti Robertin hyvää mieltä ja hänen uskoansa onnelliseen loppuun. Mutta asiat paranivat, kun hän ja hänen ystävänsä muodostivat ryhmän, joka alkoi salaa pitää aseharjoituksia. He kokoontuivat kaikessa hiljaisuudessa jonkun luo, jolla oli iso huone käytettävänään, ja sukkasillaan he suorittivat liikkeensä kuiskattujen komentosanojen mukaan.
Kaikki tämä vei paljon aikaa; sitä jäi vähemmän Manjalle.
* * * * *
Päivät päästään Manja kulki ja hautoi mielessään mahdotonta unelmaa. Siinä unelmassa Robert vannoi jättävänsä sen rumapukuisen kauniin tytön, vannoi luopuvansa ystävistään ja suvustaan — ja ennen kaikkea — vannoi erottautuvansa kaikesta osanotosta vaaralliseen taisteluun punaisia vastaan. Manjan vuoksi hän tämän kaiken teki.
— Sano, Manja, oletko sinä oikeastaan punainen vai valkoinen? kysyi Robert puolitosissaan, kun Manja eräänä päivänä rohkeni yrittää sanoin ilmaista katkelmia unestaan.