— Sellaista ihmeotusta et tietysti ole koskaan tavannut!
— En, vastasi Manja, vaikka Blomqvistin vanhenneet kasvot harvoine parransänkineen samassa ilmestyivät hänen sisäisen silmänsä eteen syyttäen häntä väärästä todistuksesta.
VI.
Jo etäältä Manja saattoi nähdä, että Robertille oli tapahtunut jotakin erikoista. Hän tulla harppoi pitkin askelin, ja käsivarret heiluivat puuhakkaasti.
— Olen saanut kautta rantain terveisiä vuokraisännältäni. Epäilyttävät henkilöt ovat useita kertoja naputtaneet oveeni ja soittaneet naapurien ovilla kysyen minua. Hän olettaa että punaiset etsivät minua, nimittäin Ritarihuone tai Vuorimiehenkadun ykkönen tai jokin muu vireä, omin päin toimiva komitea. Muuten ne kai olisivat tulleet kaartilaispuvussa ja murtautuneet sisään.
— Näetkös kuinka oikeassa minä olin! sanoi Manja jonkinlaisella voitonriemulla, vaikka oli käynyt hieman kalpeaksi.
— Hm, tuumi Robert, — joko herra Claësson tai punaiset ovat ottaneet miettimisaikaa, siitähän on jo useita päiviä, kun hän tuli kotiin. Tai sitten hän viipyi matkallaan kauemmin kuin oli aikonut.
Tähän Manja vastasi äänettömyydellä. Itse asiassa hän olisi voinut ilmoittaa varmasti, että Johnnie Claësson oli palannut määräpäivänä. Ilta illan perästä hän oli, levottomuuden ja hämärien tuskantunteiden ajamana, seisonut kasvot puuhkan takana tuijottaen Johnnie Claëssonin ikkunoihin ja nähnyt valoa hänen alaslaskettujen rullakaihtimiensa takana. Näistä salaisista vaelluksistaan hän ei ollut virkkanut mitään, sillä hän tiesi katkerasta kokemuksesta, että jokainen viittaus entisyyteen avasi kuilun hänen ja Robertin välille.
Hän oli lakannut käyttämästä sormuksia, jotka hän oli saanut Johnnielta ja muilta miehiltä. Mutta korvahelmistä hän ei voinut luopua, ne olivat liian kauniit.
* * * * *