Manja makasi hiljaa ja katseli Robertin profiilia. Leveätä, suoraa otsaa, rohkeasti kaartuvaa nenää, pientä kesakkoa ohimossa.
— Mitä sinä ajattelet? kysyi hän hiljaa.
— En mitään. En kerrassaan mitään.
— Se ei ole totta. Ihminen ajattelee aina jotakin. Mutta minä ymmärrän niin hyvin, ettet sinä tahtonut sanoa sitä ääneen.
— Harjoitteletko sinä ajatustenlukemista? kysyi Robert piloillaan.
— Minun ei tarvitse harjoitella, osaan ilmankin.
— Sinä vain kuvittelet jotakin, kun olet huonolla tuulella.
— Ei ei, jatkoi Manja lapsen itsepintaiseen tapaan, — minä tiedän ettet sinä ajatellut minua. Joka kerta kun tietämättäsi katselen sinua, niin ajatuksesi ovat kaukana poissa.
— Ja sekö se pilaa sinun tuulesi?
— Niin, sanoi Manja katsoen hämärään huoneeseen. — Ihan siitä asti kuin olin puolikasvuinen tyttö, olen etsinyt ja kaivannut ihmistä, joka eläisi yksinomaan minulle eikä ajattelisi mitään muuta maailmassa kuin minua.