— Ei, vastasi Manja, — se riittää minulle.
— Kas siinä nyt näet, kaikki kääntyy parhain päin. Nyt meillä on kummallakin katto päämme päällä.
— On, jos niin tahtoo sanoa. Sinulla on katto pääsi päällä ja minulla on katto pääni päällä, mutta me olemme kodittomat.
— Mitä sinä tarkoitat?
— Tarkoitan sitä, että tämä on viimeinen ilta, jolloin sinä ja minä tapaamme toisemme täällä.
— Niin kyllä, nyt saamme kumpikin kyyröttää omalla tahollamme ja odottaa parempia aikoja.
— Robert! huudahti Manja tuskaisesti. — Saanhan kuitenkin tavata sinut joka päivä?
— On sekin kysymys! vastasi Robert nauraen. — Voimmehan tavata hyvin usein ja kävellä yhdessä.
— Joka päivä! sanoi Manja.
— Joka päivä! vahvisti Robert tyynesti. Manja nousi. Hänestä tuntui, että Robertin kirjoituspöydältä puuttui jotakin, ja lähemmä tultuaan hän huomasi, että äidin ja sen rumapukuisen kauniin tytön kuvat olivat poissa. Oliko Robert vain kätkenyt ne, vai olivatko ne hänen matkalaukussaan niiden harvojen esineiden joukossa, jotka hän luki välttämättömiin?