— Niin juuri! Rikokselliseksi minä sanon henkilöä, joka murtautuu lukittuun suojaan ja varastaa toisen omaisuutta. Luulenpa että sellaisen pikku arvostelun tohtii lausua olematta lakitieteen professori, vai mitä? Eh bien, se nulkki ei kuitenkaan saapunut paikalle, ja miehet näyttävät väsyvän hänen asuntonsa vahtimiseen. Mutta nyt se onkin samantekevä, sitä ei tarvita enää, sillä nyt, pikku Manja, nyt sinä olet täällä ilmoittaaksesi hänen uuden osoitteensa.
Manja puhui aivan niin kuin tavallisen ihmisen pitää ja tulee puhua.
— Alkavatko miehet väsyä? Sanoitko että he alkavat väsyä vahtimaan hänen asuntoaan?
— Siihen tapaan tulin kyllä sanoneeksi, mutta miksi se herättää sinun mielenkiintoasi? Jos kuvittelet saavasi tilaisuuden antaa hänelle joitakin pikku viittauksia lämpimällä kädellä, niin olet totisesti tyhmempi kuin luulin.
— Ei, vastasi Manja vakaasti, — minua vain ihmetyttää, että he ovat niin yksinkertaisia. Väijyvät häntä hänen vanhan asuntonsa nurkilla, jonka osoitteen sinä tiesit. Sehän on typeryyden huippu.
— He keskeyttivät sen kyllä joksikin aikaa. Mutta silloin minä sanoin heille näin: Uskokaa minua, ennemmin tai myöhemmin —
— Ja nyt he siis kulkevat siellä ja toivovat saavansa hänet kiinni?
— Niin tekevät, mutta — kiitos sinun — tämä jää heidän viimeiseksi vahtipäiväkseen. Ajattele kuinka he ovat saaneet kärsiä vilua teidän tähtenne!
Manja istui ja hyväili tuolin pehmeitä käsinojia. Nyt hän sen tiesi, muu ei tässä auttanut. Hänet valtasi kiihkeä nauramishalu, hänen täytyi suorastaan väkipakolla hillitä itseään voidakseen olla nauramatta. Sormensakin hänen täytyi erityisellä ponnistuksella pitää kurissa, vielä hetkinen. Asia itsessään oli selvä, mutta keino, keino… No, sekin selvisi. Luonnollisesti. Välikappale oli ihan käsillä, kirjaimellisesti. Se aivan loisti hänen silmiinsä. Hän sai odottaa hyvin kauan. Johnnie Claësson seisoi ja liikkui yhä samalla pienellä alalla, siirtäen tuskin kertaakaan silmiänsä hänestä, ja puhui lakkaamatta. Sitten, ajatteli Manja, sitten tulee hyvin hiljaista. Hyvin hiljaista, ihanan hiljaista, kun tuo ääni vaikenee. Kello löi, sama kello, joka oli kerran sanonut hänelle, että Robert oli ehtinyt onnellisesti kotiin. Nyt se sanoi hänelle, että Robert oli odottanut häntä kokonaisen tunnin turhaan. Tunnin odotus, se on paljon. Paljon voi tapahtua tunnissa. Koko ihmisen elämä — - niin juuri, koko elämä —
Ja nyt hetki oli tullut, nyt Johnnie Claësson seisoi selin ja kumartui tupakkapöydän puoleen, Manja päästi levottomat kätensä valloilleen. Raskas shrapnellinvaippa, tuhkakuppi, josta Johnnie Claësson oli ollut niin ylpeä — se lensi nyt suhisten kaaressa ja iski häntä takaraivoon, poikki hienon niskajakauksen. Johnnie Claësson vaipui kasaan kuin säkki.