Nyt avain —
Ei tule lunta enää. Manja toisteli sitä itsekseen koko matkan, ikäänkuin se olisi ollut hyvin tärkeä seikka. Ei tule lunta enää.
Koskemattomana oli jalkakäytävä hänen edessään, tämä viimeinen kappale, mutta Robertin portin edustalla ammotti monta kuoppaa lumessa, ja keskelle katua oli automobiili aivan äskettäin viiltänyt syvät kaksoisjälkensä tuoreeseen lumipeittoon.
Portaissa Manja nojautui raskaasti kaidepuuhun. Saipa hän käsilläänkin auttaa nousua, hilata itseään ylös, askel askelelta.
Robertin ovi oli raollaan. Joku puhui siellä sisällä, kaksi vierasta miehenääntä. Hän kuuli myös mitä he sanoivat, aivan selvään hän sen kuuli. Mutta hän ei ymmärtänyt sanoja. Kaikki tuntui hyvin kummalliselta.
— Älkää menkö sinne!
Kuka kuiskaa, ajatteli Manja. Eihän täällä ole ketään, ei ketään muuta kuin minä. Itsekö minä kuiskaan? Tuhmaa, — miksi minä niin sanon! Sinnehän minun juuri pitää mennä. Robert odottaa.
— Jumalan tähden, neiti, älkää menkö sinne!
Manja pyyhkäisi kasvojaan. Taas. Ja "neiti".
Täällähän täytyi — Aivan niin, tuolla ylhäällä seisoi joku ja viittoi häntä luokseen.