Kerrosta korkeammalla, ylimmällä porrastasanteella, seisoi pieni palvelustyttö, jonka hampaat kalisivat kauhusta ja vilusta. Manja laahautui sinne. Vieras ihminen. Aivan varmaan, Manja ei tuntenut häntä.
— Minä siivosin herra Hedmanin huonetta, sanoi pieni palvelustyttö hiljaa ja nopeasti, — minä tunnen neidin ulkonäöltä. Neiti ei saa mennä sinne, punaiset ovat siellä. Ne ovat ottaneet herra Hedmanin ja vieneet hänet pois.
— Vieneet hänet pois, kertasi Manja.
— Niin, automobiilissa, puoli tuntia sitten. Mutta ne ovat jättäneet vahteja, jotka tutkivat huonetta.
— Niinkö, sanoi Manja. — Ja mihin ne hänet veivät?
Palvelustyttö katsoi häntä ihmeissään.
— Jaa, mihin ne ihmisiä vievät, sitä on vaikea tietää. Mutta tuonnepäin auto ajoi.
Hän kääntyi porraskäytävän ikkunaan päin ja osoitti Speranskintielle.
— Kiitos, sanoi Manja, ja sitten hän meni portaita alas, askelen kerrallaan.
Se on helppoa, ajatteli hän alas päästyään, minä seuraan vain jälkiä.