Hän kulki keskellä katua molempien pyöränjälkien välissä, hieman vaivalloisesti, mutta tyynesti ja erikoisemmin kiirehtimättä. Raikas ilma teki hänelle hyvää, se kostutti hänen kuivaa suulakeaan ja karkoitti joukon niitä sekavia ajatuksia, jotka olivat vallanneet hänet sen jälkeen kuin shrapnellinvaippa oli suhahtanut ilmassa ja ruumis kaatunut raskaasti hänen jalkoihinsa.
Aika ajoin hän pysähti ja silmäili eteensä. Jäljet lumessa olivat kyllin selvät, niiltä ei eksynyt. Kaikki muu oli valkoista lunta ja lyijynharmaita pilviä, autiota lumilakeutta, joka tuntui ulottuvan peninkulmia laajalle, rajattomana, ja taivasta, joka oli niin raskaassa pilvessä, ettei hän muistanut sellaista koskaan nähneensä. Ja tuntui kuin edempänä jälkien suunnassa nuo valtavat lyijyjoukkiot tulisivat niin lähelle maata, lepäisivät niin raskaasti itse lumiaavikon pinnalla, ettei niiden alla voinut kukaan ihminen elää. Joka kerta kun hän nosti silmänsä, se varmuus kävi hänessä yhä voimakkaammaksi. Siellä ei kukaan voinut elää.
Jokin tumma esine virui pyöränjälkien vieressä erottuen valkeasta lumesta. Hän kumartui ja otti sen käteensä. Se oli lakki, tavallinen nahkalakki. Se oli Robertin lakki. Se oli aivan ehyt. Hän painoi sen poskeansa vasten ja meni eteenpäin.
Hänen saamansa viesti oli kallisarvoinen, se sanoi hänelle paljon. Hän ymmärsi, että se oli edelläkävijä, ennustus; tässä oli tuleva jotakin muuta ja enempää. Hän kulki yhä eteenpäin.
Ja vihdoin, kun hänen voimansa olivat jo loppumaisillaan, hän seisoi kyynelettömänä ja mykkänä Robertin hengettömän ruumiin ääressä. Olivat heittäneet sen ulos pysähtymättä, auton jäljet jatkuivat huolettomasti edelleen. Ammuttu läpi pään. Manja pani merkille, että kuula oli mennyt ohimosta sisään juuri siitä paikasta, missä pieni kesakko oli sijainnut. Juuri siitä. Se oli viimeinen minkä hän tajusi ennenkuin meni tiedottomaksi.
KARAMSININ HEVONEN
I.
Mitä se oli?
Wilenius havahtui äkkiä. Joku oli huutanut hänen nimeään, siltä hänestä tuntui.
Käyrillä sormillaan, jotka olivat kovettuneet jonkinlaisiksi eläimenkynsien ja tuntokyvyttömien työkalujen välimuodoiksi, hän sysäsi päältään resuisen peiton, jonka oli vetänyt illalla korviensa ylitse hirveän talvikylmän takia. Hän kuunteli tarkkaan, mutta hänen korvansa ei erottanut muuta ääntä kuin saman laulun, johon hän oli nukkunut, laulun joka nousi vuokrakasarmin betoniholveista ja ulkona kadulla kulkevista johtolangoista, kun ne kutistuivat pakkasen raudankovissa kourissa.