Wilenius kohotti päätään ja nojasi kyynärpäänsä patjaan, joka teki hänellä sängyn virkaa.
Raskaana, liikkumattomana, kuin elohopeavirta valui kuuvalo sisään toisesta ikkunasta, johon he eivät olleet saaneet verhoja. Se paistoi kirkkaasti keskellä lattiata olevaan sohvaan, jonka hän oli saanut Kyllikki-kahvilasta kotiinsa korjattavakseen. Hän näki selvästi Edlan kasvot, ne erottuivat niin valkoisina vaateryysyistä ja hylätystä sohvan shagipäällisestä, joilla Edla oli peittänyt itsensä pidättääkseen lämpöä ikäkuluissa, turtuvissa jäsenissään. Hän ei liikahtanut, mutta jos kukaan oli kutsunut Wileniusta, niin se oli tietysti ollut hän.
— Edla! sanoi Wilenius, mutta hiljaa, ettei herättäisi häntä suotta, jos oli erehtynyt.
Ei tullut vastausta. Wilenius kohottautui istualleen.
— Tahdoitko sinä jotakin?
Hän oli koroittanut ääntään. Ja nyt liikahti kahvilasohvassa.
— Pane valkea lamppuun, sai hän vastaukseksi äänellä, joka kuulosti tulevan hyvin kaukaa.
Neljänkymmenenkahdeksan vuoden aikana Wilenius oli kuullut vaimonsa äänen kaikissa elämän erilaisissa vaiheissa, mutta se ei koskaan ollut kuulunut sellaiselta kuin nyt. Hän pyyhkäisi kädenselällä silmiään ja asettautui istumaan paremmin.
— Pane valkea lamppuun, kuului taas, heikosti kuin raskaiden verhojen takaa, hyvin hitaasti ja kummallisella, puolittain vaikeroivalla, puolittain laulavalla äänellä.
Wileniuksen kädet alkoivat neuvottomasti hapuilla terävillä polvilla.