Mitähän Edla oikein tarkoitti? Sytyttää lamppu keskellä yötä, kun huone päälliseksi oli valoisana kuutamosta! Tiesihän Edla yhtä hyvin kuin hänkin, että heillä oli enintään puoli litraa jäljellä, ettei sitä ollut missään kaupoissa myytävänä ja että piti maksaa vähintään viisikolmatta markkaa litralta, jos sattui saamaan käsiinsä jonkun trokarin, jolle sitä herui kruunun sotasaalisvarastoista. Kuukausiin ei heidän ollut enää kannattanut tehdä työtä lampun valossa; heidän oli täytynyt mennä maata heti pimeän tultua. Olihan aivan hullua panna lamppu palamaan juuri nyt, ilman mitään järjellistä syytä.
Mutta jotakin hän tietysti tarkoitti kehoituksellaan. Edla ei ollut niitä, jotka laskevat leikkiä vakavista asioista, eikä hänen tapansa myöskään ollut puhua unenpöpperössä.
Wilenius mietiskeli kunnes tuo outo, omituisen sävyinen ääni taas alkoi kehoittaa:
— Pane valkea lamppuun, Fridolt! Pane valkea lamppuun…
— Mitä varten? kysyi Wilenius yhä enemmän ymmällä. Mutta hän sai uudistaa kysymyksensä pari kertaa, ennenkuin tuli vastaus:
— Täällä on niin pimeä.
Wilenius heitti peiton syrjään. Neuvottomana hän jäi hetkeksi istumaan; hän ei käsittänyt mitään tästä kummasta, vaikka oli luullut tuntevansa ja voivansa hyväksyä jokaisen ajatuksen, minkä Edla ylipäänsä pystyi ajattelemaan. Mutta vilu ajoi hänet pian tästä paikoillaan-istuvasta toimettomuudesta ja pakotti hänet pukemaan ylleen ne harvat vaatekappaleet, jotka hän oli illalla riisunut.
Hän meni sohvan luo ja kallistui tarkastamaan vaimonsa kasvoja, ja samassa silmänräpäyksessä hän näki niin selvään kuin se olisi ollut kirjoitettuna korkeampien voimien kirjoituksella likaisiin lakanarääsyihin: Hän kuolee.
Hän kuolee! Herra kaikkivaltias, hän kuolee…
— Edla, sanoi hän vapisevalla äänellä, — kuinka sinun laitasi on?
Oletko kovin sairas?