— En, vastasi vaimo hitaasti, — en minä ole sairas.
— Onko sinulla vaivoja jossakin?
— Ei enemmän kuin tavallisesti.
— Hakisinkohan minä tohtorin? Edla liikahti.
— Ei, sanoi hän nopeammin, — ei tohtoria eikä sairashuoneeseen!
Muista nyt mitä sanon sinulle, ne eivät saa viedä minua pois täältä.
Minä en tahdo sairashuoneeseen…
— Sen tiedän, änkytti Wilenius, — mutta — mutta — tarkoitan vain — jos sinä olet vaarallisesti sairas — — jos sinun pitäisi saada jotakin lääkettä — — Jos sinä nyt kuolet — — pääsi häneltä.
Huoneessa syntyi hiljaisuus.
— Niin, sanoi Edla vihdoin, hiljaa mutta aivan selvästi, Wilenius kuuli joka sanan: — Kyllä kai minä kuolen. Mutta ei tohtoria eikä sairashuoneeseen, kuuletko!
Wilenius vaipui lattialle sohvan viereen.
— Kuulen, kuulen, hän mutisi. Ja hän jäi istumaan liikkumattomana kylmälle lattialle ajatusten temmeltäessä hurjasti hänen vanhassa päässään, joka oli aikoja sitten vieraantunut kaikesta uudesta ja oudosta ja tuntui järkkyvän kaiken sen odottamattoman ja kauhistavan painosta, joka oli yht'äkkiä romahtanut hänen päälleen. Hän ei uskaltanut nostaa silmiään Edlan valjuja kasvoja kohti.