— Pane valkea lamppuun, pyysi kuoleva vielä kerran ja nyt Wilenius ei epäröinyt enää.
Päinvastoin, hänestä tuntui hyvältä saada jotakin tehtävää neuvottomille käsilleen, jotka niin mielellään tahtoivat auttaa, mutta eivät olleet keksineet minkäänlaista kiinnekohtaa, vapauttavaa otetta, taakkaa jonka saisivat nostaa pois.
Hän kopeloi takintaskustaan tulitikkulaatikkoa. Sitä ei löytynyt sieltä. Hän penkoi lovireunaisten lautasien ja korvattomien kuppien seasta hellakaakeliuunin kupeelta, mutta turhaan. Vihdoin hän löysi rasian lattialta liimapannun vierestä.
Kymmenen, viisitoista, ehkä kaksikymmentä tikkua hän sai raapaista, ennenkuin sai lampunsydämen syttymään. Tikut itsessään olivat viheliäisiä, ja kun jokin niistä vihdoin syttyi, niin sen liekki oli liian heikko kestääkseen käsien ankaraa vapisemista. Laatikko oli jo melkein tyhjä, kun yritys viimein onnistui.
Wilenius puuhaili kauan asetellen lasia paikoilleen, väänsi sydäntä varovasti milloin ylös milloin taas hiuskarvan verran alas ja kulutti paljon aikaa ripustaessaan lampun seinälle. Sillä kun tämä lamppuhomma oli lopussa, mitä tehtävää hänellä sitten enää oli?
Että jotakin olisi tehtävä, se oli yhtä hämäränä kuin itsepintaisena ajatuksena hänen mielessään. Mutta mitä, mitä?… Mieluimmin hän olisi tietysti mennyt ulos hakemaan lääkäriä, mutta hän ei uskaltanut toimia vastoin vaimonsa nimenomaista kieltoa. Niin viisaasti ja taitavasti Edla oli ohjannut heidän pitkäaikaista yhdyselämäänsä, niin tottunut Wilenius oli noudattamaan hänen määräyksiään sekä suuressa että pienessä, ettei hän tosiaankaan uskaltanut! Hän oli sisällisessä ahdistuksessa ja suuren tuskan vallassa, sillä hänen täytyi lakkaamatta ajatella: kenties Edla voisi vielä parantua, jos tohtori tulisi ja tutkisi hänet ja antaisi hänelle jotakin vahvistavaa lääkettä…
Mutta kun hän ei saanut hakea lääkäriä, pitäisi hänen kai itse koettaa tehdä jotakin Edlan hyväksi…
Hän alkoi astuskella ympäri tyhjää pientä huonetta niinkuin karhut häkeissään Korkeasaarella.
Pöydällä oli vähäisiä ruoan tähteitä. — Onko sinun nälkä, Edla? hän kysyi melkein iloissaan siitä, että oli keksinyt jotakin, mutta Edla vain pudisti päätään ja äännähti kieltävän vastauksen. Wilenius penkoi ja puuhasi tärpättikanisterien, naulalaatikoiden ja maalipurkkien joukossa, ikäänkuin jokin pettämätön taikakeino olisi ollut kätkettynä niiden sekaan ja hänen olisi vain pitänyt saada se käsiinsä, löytää se pian, aivan heti, ennenkuin oli liian myöhäistä. Mutta kuinka hän niitä ravistelikin ja tarkasti niitä rätisevän lampun likaisenkeltaista valoa vasten — apua ei näkynyt, pelastusta ne eivät voineet tarjota.
Lääkettä — herrajumala, miks'ei heillä pitänyt olla minkäänlaisia lääkkeitä. Sillä vaikka he lähestyivät sitä ikää, jonka raamattu panee ihmisen äärimmäiseksi elämänrajaksi, ja vaikka he olivat saaneet joka talvi värjöttää vilussa ja usein kuulleet mahansa kurisevan tyhjyyttään, etenkin nyt viime aikoina, sen jälkeen kuin sota oli tullut ja tehnyt ihmiset hulluiksi ja vääntänyt maailman vinoon — terveinä he silti olivat molemmat ylimalkaan saaneet pysyä. Ja kun eivät mitkään erityiset nimeltä tunnetut sairaudet olleet heitä ahdistaneet, niin he olivat suuressa yksinäisyydessään tuskin huomanneet iän karttumista ja viimeisen tienmutkan lähestymistä. Niin oli ainakin Wileniuksen laita. Jos Edla oli siinä suhteessa ollut levoton, jos hän oli tuntenut itsessään jotakin tai jos hänellä oli ollut aavistuksia, ei hän ainakaan ollut niistä mitään virkkanut. Edellisenä päivänä hän oli tosin valittanut outoa väsymystä ja pahaa huimausta, joka ei ottanut mennäkseen pois edes voikukanjuurikahvilla, mutta hän oli kuitenkin pysytellyt ylhäällä suurimman osan päivää ja autellut Kyllikki-kahvilan punaisen shagikaluston korjaamisessa.