Lääkettä … niin niin, lääkettä … mutta mistä?
Jopahan löytyi. Tuo pieni pullo, eikö se ollut…
Wilenius tirkisti kärpästen täplittämää nimilippua aivan läheltä.
Hänen silmänsä eivät olleet enää aivan entisessä kunnossaan.
Luotsinsilmät hänellä oli aikoinaan ollut, oikeat luotsinsilmät.
"Mixtura simplex", luki pullon kyljessä. Niin niin, hyvä oli, oikein mainio asia. Vahingoittaa se ei voinut missään tapauksessa, mutta kenties auttaa, kenties, kenties…
Hän ei pyytänyt Edlalta lupaa, hän vain mainitsi lääkkeen nimen ja puristi täyden ruokalusikallisen hänen kuivien, kuihtuneitten huuliensa väliin.
Kas, miten ne olivat kuivuneet ja kuihtuneet, nuo huulet. Wilenius ei voinut sitä käsittää. Milloin se oli tapahtunut? Viisi vuottako sitten, vai kymmenen vai kaksikymmentä? Hän ei sitä tietänyt.
Ja ylipäänsä, kun hän nyt tutki Edlan kasvoja näin tarkoin, ne olivat monessa kohden toisenlaiset kuin hän oli luullut. Ehkä se uusi, mikä oli tulossa, aiheutti muutoksen varjoillaan, tai kenties se johtui aivan yksinkertaisesti siitä, ettei hän ollut oikein näkevällä silmällä katsellut Edlaa moneen, moneen vuoteen. Hehän tunsivat toistensa heikoimman hengityksenkin, joka liikkeen, joka ajatuksen, mitäpä siinä sitten enää istumaan ja katselemaan toinen toistaan.
Wilenius veti tuolin itsellensä Edlan päänaluksen viereen, yhden niistä Kyllikki-kahvilan pehmeistä, täytetyistä tuoleista, joita hän ei ollut ehtinyt vielä ratkoa hajalle. Hän tarttui Edlan oikeaan käteen ja piteli sitä omain kämmentensä välissä. Ei se oikeastaan mitään hyödyttänyt, ei niistä lämpöä lähtenyt, noista kovettuneista, kyhmyisistä, luuvalon käyristämistä sormista, jotka olivat täynnä känsiä ja pahkoja ja joissa oli tummanruskeat, sisäänkasvaneet kynnet. Tai kenties sentään?
Kului hetkiä, ehkä tunteja. Wilenius odotti kärsivällisesti saadakseen nähdä lääkkeen tekevän jonkin vaikutuksen, mutta ei näkynyt muutoksen merkkejä, ei hyvätoiveisia eikä säikyttäviäkään. Edla makasi yhä liikkumattomana, silmät ummessa. Ei hänellä tuntunut olevan enää mitään toivomusta sen jälkeen kuin lamppu oli sytytetty. Wilenius teki hänelle pari kysymystä, mutta ei saanut vastausta.
Hetkisen Wilenius ajatteli taas hakea vierasta apua, herättää naapurit tai kutsua poliisin tai tehdä mitä hyvänsä, jottei vain tarvitsisi istua toimettomana. Mutta ei mikään näistä ajatuksista kestänyt tarkempaa harkintaa. Naapureista ei ollut puutetta — aivan lähellä oli huoneita, joissa ei olisi voinut astua askeltakaan tallaamatta yhteenkasaantuneita miesten, naisten ja lasten ruumiita — mutta hän tuskin tunsi heitä. Huonosti hän osasi suomea, jota he kaikki puhuivat, tai melkein kaikki, ja mitä hän oli heistä nähnyt ja kuullut, ei juuri todistanut auttavaisuutta eikä hyväsydämistä ihmisrakkautta. Heidän elämänsä ei ollut sellaista, joka pystyy luomaan sydämen hellyyttä; ihmisystäviä ei tule niistä, jotka saavat aina hengittää toistensa käyttämää ilmaa. Eihän käynyt päinsä herättää heitä keskellä kylmää yötä ja sanoa: vaimoni on pahasti sairaana, taikka: pelkään että Edla kohta kuolee — — eikä siitä olisi missään tapauksessa järjellistä apua. Ja poliisi — eihän ollut poliisin asia pitää huolta sairaista, jotka makaavat omissa vuoteissaan, ja tuskinpa konstaapeli tiesikään paljoa enemmän kuin Wilenius itse niistä asioista. Ei ei, tässä ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa ja toivoa. Wilenius silmäsi ikkunasta ulos. Päättäen kuun asemasta taivaankannella oli vielä monta tuntia päivänkoittoon. Pakkanen puri terävin hampain hänen laihaa ukonruumistaan, hänen täytyi päästää Edlan käsi hetkeksi irti pukeakseen ylleen vanhan päällystakkinsa — talvipalttoon, voisi sanoa, koska oli talvi; kesällä se oli yhtä hyvä kesäpalttoo. Mutta kun hän palasi tuolilleen ja tarttui uudelleen Edlan käteen, tuntui se hänestä kylmemmältä kuin ennen, ja hän tuli ajatelleeksi, että Edlan olisi varmaan parempi olla, jos hän laittaisi hänen kätensä peitteiden alle, sen sijaan että piteli sitä omissa kohmettuneissa kourissaan. Ja kun hän ei saanut vastausta kysymykseensä, niin hän noudatti viimeistä mielijohdettaan.