Edla nukkuu, hän ajatteli; olisi ehkä parasta, jos hän voisi nukkua siihen asti kuin tulee valoisa ja ihmiset nousevat makuulta. Silloin aina jokin keino keksittäisiin. Yöllä kaikki näyttää niin synkältä ja toivottomalta, etenkin yksin ollessa, kuin ei ole siihen tottunut.
Hän tassutti varpaisillaan pari kierrosta ympäri huoneen. Hetkisen hän seisoi ikkunassa katsellen kaupungin valoja. Pakkanen ympäröi kaarilamput renkailla samoin kuin kuunkin; autiot lumilakeudet välkkyivät kylmässä loisteessa. Mutta nuo kaukana vilkkuvat tulet vahvistivat häntä jotenkuten, ne sanoivat hänelle, ettei hän ollut yksin tässä valkeassa erämaassa, vaan että ihmisiä eli ja toimi nytkin, vaikka kaikki tuntui elottomalta ja pohjia myöten jäätyneeltä.
Mutta kasvavan luottamuksen ja sen antaman tyyntymyksen keralla hänet valtasi yhä suurempi väsymys. Ja koska hän ei voinut kuitenkaan toimittaa mitään juuri nyt, meni hän patjalleen ja laskeutui makuulle, ei nukkuakseen, vaan ainoastaan lepuuttaakseen raskaita, pakottavia jäseniään vähän aikaa — —
Unenpöpperössä Wilenius istuu patjallaan. Taas valittava ääni. Edlako häntä kutsuu?
Ei, joku lapsi parkuu viereisessä huoneessa kimakasti ja hillittömästi, ja äkäinen naisenääni hyssittää ja uhkailee.
Onko hän nukkunut? Ei… On, hän on nukkunut, mutta ei kauan, näköjään. Kaikkihan on samoin kuin äskenkin. Lamppu palaa edelleen, Edla makaa hiljaa sohvalla. Ulkona on kuu vaeltanut kappaleen matkaa, ei pitkälti.
Kaikki on ennallaan, mutta mikä häntä peloittaa, mikä sanoo hänelle — Lapsen itkuko vai pakkasen yksitoikkoinen laulu betoniholveissa ja metallilangoissa? Ei, se on jotakin muuta. Selittämätön, kaamea varmuus uhoaa häntä vastaan punaiselta kahvilasohvalta: ei ole toivoa, Edla on jo kuollut!
Ja niin voimakas on tämä varmuus alunpitäen, ettei sen vahvistus tee häneen sanottavaa vaikutusta. Hän koskettaa Edlan otsaa, kättä, seuraa kuolonkylmyyden tietä aina sydämen tienoille asti, eikä hän tunne mitään erityistä.
Ei heti. Mutta yht'äkkiä aukeaa hänen eteensä ajatus, joka ympäröi hänet äärettömällä tuskalla, tunne, jonka vertaista hän ei ole milloinkaan kokenut: Hän on yksin, ensimmäisen kerran puoleen vuosisataan hän on yksin, niin yksin kuin ihminen konsanaan voi olla.
Kuka nyt seisoo elintarvejonoissa huomenna? Kuka keittää ruokavähät? Kuka lattian lakaisee? Kuka paikkaa hänen vaatteensa, kun ne tästedes menevät rikki polvista tai kyynärpäistä? Kuka pingoittaa kankaan, kun hän lyö naulat, kuka auttaa häntä kantamaan Kyllikki-kahvilan sohvan alas, kuka… Niin, ja ennen kaikkea: kuka auttaa häntä neuvoin ja teoin nyt, kun Edla on saatava kunnialla hautaan?…