Ja ajatus laajenee laajenemistaan, aukaisee rajattomia avaruuksia. Tälle yksinäisyydelle ei ole apua mistään, se on yhtäläinen huomenna, ylihuomenna, kuukausien ja vuosien päästä, aina, aina. Ja kun hän samassa huomaa, että lampun sydän imee ahnaasti viimeisiä öljypisaroita, että liekki alkaa lepattaa yhä lyhyemmin väliajoin, silloin hänet valtaa eläimen äänetön, nimetön hätä ja hän syöksyy ulos kuolinhuoneesta etsimään kaltaisiaan.
II.
Ulkona katu on autio ja tyhjä; reen jalasten jäljet kiiltävät kovaksi ahtautuneessa lumessa. Lyhtyrivit ja katuojien korkeat lumivallit avaavat perspektiivin, joka tuntuu johtavan pois äärettömyyteen. Molemmin puolin leviää rakentamattomia tontteja, sillä tämä kasarmi on viimeinen jätinroukkio, jonka kaupunki on heittänyt metsään ja maalle päin; lisää piti seurata, mutta sitten tuli sota ja lamautti jättiläisen käsivarren. Muutamat harvat männyt seisovat vartioimassa jotakin ammoin sitten kadonnutta.
Vinha tuulenpuuska hyökkäsi salakavalasti nurkan takaa, raastoi kovakouraisesti mäntyjen latvoja ja antoi katukäytäväin risteyksessä kevyille lumikeoille uuden muodon.
Wilenius kulki katua eteenpäin kompastelevin askelin. Täällä ei ollut yhtään ihmistä näkyvissä, mutta täytyihän niitä olla tuolla keskikaupungilla, josta monet valot loistivat kuin majakkatulet hädänalaisille ja vaaroissa harhaileville. Hänhän ei tahtonut etsiä ketään määrättyä ihmistä, ei edes mitään erityistä ihmislajia, hän tahtoi vain kuulla ääniä, elävien ihmisten eläviä ääniä, tuntea ihmisolentojen läheisyyttä ja heidän hengityksensä lämpöä.
Ja hän käveli kävelemistään.
Jo näkyi ensimmäinen elonmerkki. Tyhjä ajurinreki lipui hitaasti viertotietä kohti, kulkunen kilisi heikosti hevosen astuessa hiljalleen. Mutta yht'äkkiä ajomies näytti heränneen unesta tai saaneen jonkin päähänpiston, sillä hän kavahti pystyyn, karjaisi rämeällä äänellä ja hypitti piiskansiimaa hevosen takaruumiilla. Hevonen porhalsi laukkaan, ja pian oli ajuri kadonnut.
Poliisi tuli näkyviin, värjöttävä yönaikkonen livahti Wileniuksen ohitse. Ihmisiä siis, ihmisiä joita saattoi helposti mennä puhuttelemaan, mutta hän ei sitä sentään tehnyt. Hän tiesi kyllä saavansa tuskin tavata otollisempia ihmisiä kuin nämä olivat, mutta hänen ajatuksissaan ei ollut paljoa selvyyttä. Hän tuumi itsepintaisesti, että täytyi tulla jotakin muuta, jotakin aivan toista, hän ei tietänyt mitä tai miten, mutta sittenkin. Ja hän kulki edelleen.
Hän käveli Siltasaaren halki ja saapui Pitkällesillalle. Täällä häämötti ihmisiä monella taholla, toisia joilla oli seuraa ja päämaali, toisia jotka vain maleksivat. Mutta keneenkään niistä ei Wilenius olisi tahtonut tai rohjennut turvautua, kaikki ne tuntuivat olevan hampaita myöten asestettuja sellaista lähentelyä vastaan, kukin omalla tavallaan. Ja niinkuin oli ollut asian laita kotona naapureihin nähden, niin oli kai seitsenkertaisesti täällä öisellä kadulla: hän ei voinut mennä kenenkään luokse ja sanoa: "vaimoni on kuollut", tai: "Edla kuoli äsken". Ja vaikkapa hän lopulta olisikin rohjennut sen tehdä, niin mitä sitten? Kuinka jatko kuuluisi? Eihän hän voinut pyytää päästä jonkun täällä tapaamansa ihmisen kotiin olemaan…
Ja kuitenkin, nyt hän tiesi mitä oli sisimmässään toivonut. Juuri tuollaista kotia, missä olisi lämmintä ja valoa ja ääniä ja jotakin millä sammuttaisi nälkänsä ja janonsa, jotka alkoivat ahdistaa häntä täällä ulkona kylmässä ilmassa.