Wilenius käveli kävelemistään.
Hän oli saapunut "oikeaan" osaan kaupunkia. Hän kulki ja tähyili kaikkia tummia talorivejä, mutta etenkin niitä ikkunoita, joista häämötti valoa alaslaskettujen verhojen takaa. Siellä, siellä oli juuri sitä, mitä hän kaipasi, lämpöä, valoa, ääniä… Mutta kaikki ovet olivat lukossa, kaikki portit huolellisesti teljetyt.
Hän ajatteli perheitä, joiden luona oli tehnyt työtä, ihmisiä jotka olivat osoittaneet hänelle hyvyyttä ja avuliaisuutta. Niin, kyllä kai joku olisi ottanut hänet hoiviinsa nyt hänen suuressa hädässään, kun hän vain olisi jotenkuten voinut ilmaista itsensä. Mutta näin keskellä yötä…
Kuinkahan pitkälle yö oli kulunut? Hän silmäsi Nikolainkirkon kellotaulua. Vähän yli kolmen. Että yö voikin olla niin pitkä! Tuntikausia sai vielä odottaa, tuntikausia valvoa. Ja hän jatkoi kulkuaan. Hän tuskin tiesi enää mihin oli saapunut; se oli hänestä tuiki yhdentekevää. Milloin hän vaelsi edestakaisin samaa katua, milloin kulki kahteen kertaan saman korttelin ympäri. Kauan hän käydä laahusti seuraten loppumatonta tummaa puuriviä, lehdettömiä, uhkaavia noidanluutia; saattoi olla Bulevardilla tai Vanhan kirkon puistossa — tai ehkä jossakin muualla, samantekevä missä. Sitten tuli aukea paikka, sitten puita taas, paljaita, natisevia, mustia runkoja tummina riveinä. Suoria katuja, korkeiden kiviseinien välisiä kuiluja, aukea paikka, puita, kokonainen metsä, tasanko, ei, jäätynyt vedenpinta — — mitä se häntä liikutti. Hän vain kulki, pää painuksissa ja selkä kumarampana kuin koskaan. Hän ei katsonut enää oikealle eikä vasemmalle, ei etsinyt ystävällisiä tulia suljettujen porttien takaa, hän ei tietänyt itsekään toivoiko hän enää tapaavansa ihmisiä, hän vain käveli ja käveli.
Se oli koko hänen elämänsä pisin vaellus, siltä hänestä tuntui, samoinkuin se oli varmasti raskain. Askelet lyhenivät lyhenemistään, kulku kävi yhä laahustavammaksi. Vihdoin hän pysähtyi, oikaisi pakottavaa selkäänsä, työnsi lakin otsaltaan ja katseli ympärilleen.
Aukea paikka, muutamia harvalatvaisia puita. Yksinäinen, jyhkeä talo keskellä valkoista tyhjyyttä.
Hän oli kotona taas, melkein.
Ahdistettu jänis on tehnyt kierroksen ja palaa tahtomattaan jälleen makuukselleen.
Siellä ylimmässä kerroksessa, erään tuollaisen pimeän ikkunan takana, Edla lepää kuolleena. Siellä on muutakin joka odottaa Wileniusta: huomispäivä ilman apua ja tukea, ilman työtoveria, ilman ruoanlaittajaa, ilman pesijää, ilman kaikkea muuta mitä hänen köyhät aivonsa eivät nyt enää jaksa muistaa tässä väsymyksessä ja murtumuksessa.
Kun Wilenius sitten taas sai ajatuskykynsä takaisin, hän huomasi lähestyvänsä kuunvalaisemaa julkisivua. Eikä hän muuttanut suuntaansa, vaikka tiesi, ettei mikään mahti maailmassa saisi häntä menemään sinne ylös vainajan ympärillä vallitsevaan yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen. Pakkasen vuoksi hän ei voinut kauan seisoa yhdessä kohden, johonkin suuntaan hänen täytyi liikkua; yhtä hyvin siis eteenpäin kuin jonnekin muualle.