Hän loi aran silmäyksen nukkuvaa taloa kohti, ikäänkuin tutkiakseen oliko erehtynyt, olivatko hänen hämmentyneet aistimensa tehneet hänelle jonkun kujeen.
Ei, kaikki oli kyllä oikein, joka kohta paikallaan. Tuossa ammotti maitomyymälän tyhjä ikkuna, niillä ei ollut edes yhtä munaa panna näytteille. Tuossa riippui sekatavarakaupan iso kyltti oven yläpuolella kulmassa. Seinärappauksessa näkyivät monilukuiset kapinanaikuisten kuulain reiät.
Tämä talo oli ollut punakaartilaisten viimeisiä pesäpaikkoja. Turun kasarmi paloi, räjähtävät granaatit kaatoivat Kansantalon vaskitornin, Kaartinkasarmi vallattiin ylläköllä, Smolna kukistui, Senaatintalo antautui, liekkien ja savupilvien takana kaikki Siltasaaren punaiset talot nostivat valkoisen lipun — täällä vain ammuttiin, ammuttiin lakkaamatta. Monta monituista patruunanauhaa oli juossut läpi saksalaisten konekiväärien, ennenkuin nämä punaiset vihdoin päättivät antautua ja eräs katutyttö hammasta purren ja sydän tuskasta ja katkeruudesta pakahtumaisillaan pisti risaisen paitansa kepin nenässä ulos alistumisen merkiksi. Mutta vielä monta päivää kaupungin valloituksen jälkeen olivat sala-ampujat väijyneet ullakon ikkunoissa ja kellarinluukuissa ammuskellen vimmatussa raivossaan kaikkia, jotka vähänkin näyttivät valkoisilta vihollisilta.
Rikkiammutut ikkunat oli aikoja sitten korjattu, mutta kuulanreiät olivat vielä jäljellä seinässä salaperäisenä kirjoituksena, jonka kaikki lukivat joka päivä ja jota selitettiin monella eri tavalla.
Hitaasti Wilenius sivuutti kuunvalaiseman ikkunarivin. Hän kuunteli, kun lumi narskui niin tiukasti hänen jalkainsa alla. Mäntyjen latvoissa tuuli tuntui kuiskailevan maltittomia kehoituksia.
Niin ajatuksettomana hän siinä kulki, niin sokeana pelkästä aivojen tyhjyydestä ja väsymyksestä, että oli vähällä töytätä päin ihmistä, joka seisoi katukäytävällä portin edustalla.
Wilenius kavahti säikkyen taaksepäin ja päästi oudoksuvan huudahduksen. Hän näki edessään naisen tai ehkä pikemmin tytön, joka seisoi saaliin kietoutuneena ja tuijotti kuutamo-usvaan.
Hän aikoi juuri mennä ohitse, mutta huomasi samassa, että tytön kasvot olivat tutut. Todellakin, siinähän oli Hildur pohjakerroksesta, yksi niistä kolmesta katutytöstä, jotka olivat vuokranneet oikealla puolella porttia olevan huoneen.
Suuri ilo valtasi Wileniuksen samassa tuokiossa, kun hän tunsi tytön. Nyt hän ei ollut enää yksin, nyt hän oli löytänyt jonkun, jolle saattoi uskoutua, nyt hän oli löytänyt äänen, jota oli niin kauan turhaan etsinyt kuullakseen. Hän oli usein puhellut Hildurin kanssa, vaikka Edla oli sitä paheksunut tytön ammatin vuoksi. He olivat kotoisin samasta rannikkopitäjästä, Hildur ja Wilenius, heillä oli monta yhteistä tuttavaa siellä maakylissä harmaakivikirkon ympärillä, ja he tunsivat itsensä molemmat yhtä oudoiksi ja vierastaviksi tässä suuressa kaupungissa, joka oli pyydystänyt heidät verkkoihinsa heidän itsensä tietämättä kuinka se oikein oli käynyt. Monet siteet liittivät heitä toisiinsa. He puhelivat mielellään niistä valkeista koivuista, jotka ympäröivät kotipitäjän kellotapulia; niin valkoisia runkoja ja niin tuuheita latvoja he eivät olleet koskaan myöhemmin nähneet.
— Odotatko sinä jotakuta, Hildur? kysyi Wilenius tervehtimättä, niin kiire hänellä oli päästä puheisiin.