Tyttö pudisti päätään.
— En, sanoi hän ja tuijotti yhä lumista lakeutta.
Nopea ajatus vilahti ukon aivoissa. Hän astui askelen lähemmäksi.
— Saanko tulla teille, pieneksi aikaa vain? hän pyysi ja jatkoi sitten kiireesti, ikäänkuin estääkseen tai edes viivästyttääkseen epäävää vastausta: — Minä istun aivan hiljaa lattialla, ei kenenkään tarvitse välittää sielläolostani, en tahdo syötävää enkä juotavaa, en puhuttele ketään, ei kenellekään tule vaivaa minusta, jos vain saan tulla sisään ja istua hetkisen teidän luonanne.
Hänen äänensä kuulosti nöyrän hellyttävältä. Tyttö käänsi laihat kasvonsa häntä kohti ja tuntui kummastelevan.
— Mahdotonta, hän sanoi. — Meillä on vieras. Ei ketään lasketa sisään.
Asiahan oli aivan luonnollinen. Siksi tytön kummastus yhä kasvoi, kun hän näki miten Wileniukseen koski hänen kieltonsa. Vanhuksen koko ruumis vapisi, hän lysähti aivan kokoon, ikäänkuin kaatumaisillaan oleva humalainen. Mikä häntä vaivasi, miksi hän kuljeskeli pitkin katuja keskellä yötä, mies, joka oli aina ollut toimeliain ja säntillisin työntekijä koko talossa? Hildur aikoi kysyä, mutta Wilenius ehti ennen, ikäänkuin olisi lukenut hänen ajatuksensa.
— Edla on kuollut, hän sanoi. — Edla kuoli tänä yönä.
Tyttö alkoi osittain ymmärtää. Mutta mitä hänen tuli vastata, sitä hän ei totisesti tietänyt.
— Sepä ikävää se, sai hän vihdoin sanotuksi, hyvin hiljaa, sillä asiahan oli hänestä todella paha.