— Minä en voi olla yksin tänä yönä, änkytti Wilenius, — enkö saa tulla teille?
Hildur mietti hetkisen.
— Ei se käy päinsä, vastasi hän, tällä kertaa vilpittömästi surkutellen. — Meillä on vieras, ja Olku on sanonut, ettei saa päästää ketään sisään. Siellä on semmoinen omituinen herra tai mies, kuinka häntä sanoisi. Sunnuntaista lähtien se on käynyt meillä joka ilta konjakkipulloja laukussa. Se tahtoo vain, että me istutaan kaikki kolme ylhäällä ja juodaan ja jutellaan sen kanssa. Hiljainen ja siivo mies. Aamulla se antaa kullekin sata markkaa ja menee tiehensä. Taitaa olla vähän hullu.
Wilenius kuunteli tarkkaavasti. Heikko toivo virisi hänen mielessään.
— Hildur, sanoi hän liikuttavasti, — mene sisään ja kysy heiltä. Se kummallinen mies antaa kyllä minun tulla sisään. Minä istun lattialla, ei kenenkään tarvitse välittää minusta.
Tyttö epäröi.
— Minä vain pelkään että Olku vihastuu.
— Hänkö se on sinun ja Mandin käskijä? kysyi Wilenius.
— Hänpä tietenkin, vastasi tyttö sellaisella äänellä, kuin ukko olisi tehnyt maailman käsittämättömimmän kysymyksen.
— Eikö teillä ole mitään sananvaltaa, sinulla ja Mandilla?